Norjalainen Finnskogissa
Kanteleensoittaja Sinikka Langeland tutkii musiikissaan Norjan metsäsuomalaisten perinnettä.
Piirakka, saunahenki, Karjala. Sinikka Langelandin suosikkisanat suomeksi juontuvat lapsuudesta. Tammikuussa 60 täyttäneen norjalaisen kanteleen soittajan, laulajan ja säveltäjän äiti Aila Kuru syntyi Ensossa 1930 ja asui Kaukolassa Laatokan länsirannalla. Nyt sukunimi palvelee taiteilijan kodin, Kurulan, nimenä. Kotia vartioi Peikko-koira.
Langeland asuu Finnskogissa. Alue sai nimensä sitä 1500–1600-luvuilla asuttaneiden suomalaisten mukaan. Langeland on perehtynyt Norjan suomalaismetsien kulttuuriin. Se kuuluu hänen runolauluissaan: ne kuulostavat suomalaiseen korvaan tutuilta. Näin on myös uusimmalla levyllä Wolf Rune. Sen teksteissä pohditaan ihmisen ja luonnon ikiaikaista yhteyttä, ja nimiraidassa kalevalaisella suomella.
Finnskogin varhaisimmat tulijat olivat pääosin savolaisia. Lähtöön sysi väestönkasvu, kaskimaiden riittämättömyys, toistuvat katovuodet ja sotaväenotot. Myös uudisasukkaille myönnetyt verohelpotukset houkuttelivat. Muutto oli vilkkaimmillaan 1570-luvulta 1630-luvulle.
Norjan kuusivoittoiset suomalaismetsät sijaitsevat noin 120 kilometriä Oslosta koilliseen. Metsäsuomalaisilla on oma epävirallinen lippu, joka on ollut käytössä vuodesta 1978.
Suomea ei kuitenkaan enää puhuta alueella, mutta kieli on säilynyt osin paikannimistössä ja runolauluissa.
”Kantele johdatti minut Kalevalaan, ja sitä lukemalla löysin runolaulut. Täällä Finnskogissa niitä oli kerätty talteen satamäärin. Sytyin niiden panteistiseen filosofiaan, jonka kauneus kiehtoo edelleen”, Langeland kertoo.
Myös runolaulujen funktionaalisuus vetosi häneen. Ne perehdyttävät arkeen, eläinten ja luonnon kohtaamiseen, asioiden esteettisiin arvoihin.
Työ vaatii idealismia, sillä suomalaisjuurinen väestö on joutunut sinnittelemään norjalaistamisen paineissa näihin päiviin.
”Tämä on kamppailua perinteen katoamisen estämiseksi. Samalla työstän oman sieluni suomalaista puolta.”
Soitinidea tuli äidiltä.
”Alun perin äiti halusi antaa minulle kanteleen. Matkustimme Suomeen sukuloimaan ja ostoksille kesällä 1981. Ihastuin heti kanteleen ääneen. Opetellessani soittamaan aloin arvostaa myös sen erilaisuutta. Edelleen kanteleen sointi tuntuu minusta aina tietyllä tavalla yllättävältä.”
Kanteleen klangi vetoaa 30 vuotta ensi tutustumisen jälkeenkin.
Monipuolisuus ja laaja ääniala avaavat aina uusia mahdollisuuksia työskentelyyn. Kantele myös yhdistää eri sukupolvia.
”Äitini isä oli viulisti, ja hän myös rakensi viuluja ja kanteleita. Tapasin hänet samoin kuin isoäitini joitakin kertoja lapsena. Myöhemmin olemme vierailleet suvun tärkeillä paikoilla Karjalassa.”
Wolf Runella Langeland soittaa kolmea hänelle räätälöityä kannelta. Viisikielisen on rakentanut Keijo Säteri, 39-kielisen konserttikanteleen Hannu Koistinen. Erkki Okkosen tekemää 15-kielistä hän soittaa myös jousella.
Suomalaiseno esitteli Langelandille ensimmäisen konserttikanteleen tekijän sen jälkeen, kun Langeland oli oivaltanut tarvitsevansa perussoitinta monipuolisemman työkalun.
Aluksi kantelettaren ideana oli käyttää soitinta kaikenlaisen materiaalin tekemiseen, ei vain kansanmusiikkiin. Kohtaamiset soitinrakentajien ja muiden soittajien kanssa antoivat uusia ideoita kanteleen soittamisesta.
”Sain uutta inspiraatiota esimerkiksi Arja Kastiselta, joka improvisoi 15-kielisellä. Perinteisiin soittotekniikoihin perehtymällä löysin uusia sävyjä pienemmistäkin kanteleista.”
Mennyt ja nykyhetki kohtaavat Wolf Runessa.
”Kokeilen levyllä hyvin vanhaa tapaa improvisoida ja yhdistän erilaisia teksti- ja sointielementtejä. Pohjimmiltaan Suomen ja Norjan kansanmusiikeilla on paljon yhteistä karjan kutsuhuudoista polskiin.”