Sinä lähdit pois, minä katselin itseäni
Tavallisia neurooseja voi kuvata epätavallisesti.
Kertojat, kertojien sukupuolet ja kerronnan tavat vaihtelevat Eeva Turusen esikoisromaanissa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, mutta jokin yhdistää lyhytproosallisia katkelmia. Niissä palataan edesmenneisiin suhteisiin. Katsellaan valokuvia, muistellaan telttailua tulivuorimaassa ja syntymäpäiväjuhlia, miten muutettiin yhteen sittemmin kadonneen kanssa.
Eräs kertomus alkaa kirjeenä isännöitsijälle, kun naapurin parvekemattoratkaisut kiusaavat. Lopulta päästään siihen, mikä oikeasti vaivaa: kumppani on lähtenyt eikä sitä voi unohtaa. Joskus exää ei jää kaipaamaan, koska hänen kasvimakunsa oli vaatimaton, exällä oli säikähtäneen jyrsijän ilme tai hän sisusti asuntonsa baariksi.
Kertojat tuntevat jatkuvasti lievää epämukavuutta. Muut ovat omituisia, mutta vieraimpia kertojat ovat itselleen. He myös tarkkailevat alati itseään; sanamuotojaan, ruumistaan ja tapojaan. Tarkkailen itseäni, olen siis olemassa, sopisi kirjan motoksi.
Tyhjään lappuun ei voi kirjoittaa juhlissa sanaakaan, sillä joku voisi miettiä, mitä sana kirjoittajasta kertoo. Eräs kertoja ei voi mennä puhumaan exälleen, koska tämä on uuden kumppanin seurassa, eikä kertoja halua, että uusi kumppani näkee, miten jännittynyt kertoja tilanteessa on.
