Selkäytimestä ääreishermoon: Kun Kjell Westö kuvaa aikaa ja tunnelmia, juonesta tulee toissijaista
Arvio: Rikinkeltainen taivas on niin elävä ja vivahteikas, että se tuntuu aidolta omaelämäkerralta.
Romaania on mitä ilmeisimmin odotettu. Elokuussa ilmestynyt Kjell Westön Rikinkeltainen taivas (Den svalgula himlen) pomppasi heti kirjakauppojen TOP10-hyllyyn ja kirjastojen varauslistojen kärkeen. Kirjablogeissa on kirjoitettu haikean nostalgisia ja lumoutuneita arvioita.
Westön uutuus onkin koukuttava. Heti alkusivuilla keski-ikäinen kirjailija pelästyy ikkunasta näkemäänsä hiipparia. Seuraavana päivänä hänen liikemiesystäväänsä Alex Rabellia on puukotettu. Mistä on kyse, se selviää vain lukemalla koko romaanin.
Selvitys alkaa kertojan lapsuusvuosista ja etenee keski-ikään ja uudelle vuosituhannelle. Kertojan elämän merkkihenkilöitä ovat porvarisuvun sisarukset Alex ja Stella Rabell sekä neljä lapsuudesta asti tuttua luokkatoveria. Kertoja itse edustaa vähävaraisempaa työläisperhettä, ja yksi jännite tekstiin syntyykin luokkaerojen määräämistä kohtaloista. Kiihkeä rakkaussuhde korostaa eroja.
Rikinkeltaisen taivaan juoni rakentuu kertojan kasvutarinasta ja ihmissuhteista. Juoni jää toissijaiseksi, kun huomio kiinnittyy Westön taitoon kuvata aikaa, tunnelmia ja suurten joukkojen kokemuksia yksilön kautta. Westö tavoittaa ajan hermot, selkäytimestä ääreishermostoon.
Kertomus kietoo lukijan pauloihinsa antamalla hienovaraisia vihjeitä tulevasta. Menneisyys ja nykyisyys pysyvät koko ajan läsnä, ja monesti kaikki kolme ajan ulottuvuutta mahtuvat jopa samaan lauseeseen: ”Hän pyysi minua edelleen Ehrensvärdintielle ja Ramsvikiin, hän oli ystävällinen ja vieraanvarainen, monella tapaa mukavampikin minua kohtaan kuin ennen, sillä oikukkuus ja diivanelkeet olivat poissa ja pysyivätkin poissa monta vuotta.”
