Hitaasti sulavaa
Lea Liinu Tajakka kirjoittaa elämän taitekohdista.
Yksi lukemiskerta ei riitä. Ei yhdelle novellille eikä aina edes yksittäiselle virkkeelle. Niin hitaasti aukeaa lukijalleen Lea Liinu Tajakan lyhytproosa kokoelmassa Saattajat. Kieli on raskassoutuista, koukeroista ja paikoin vaikeatajuista – ja minä sentään arvostan luovien kielikuvien värittämiä pitkiä virkkeitä. Novellien pohjimmainen teho ei kuitenkaan ole siinä mitä sanotaan, vaan mitä jätetään sanomatta. Taidokkaasti Tajakka kuvaa ihmiselämän taitekohtia ja jättää niiden taakse kokonaisia kohtaloita, pinnanalaisia jäävuoria. Yhdistettynä vuolassanaisuuteen lopputulos on usein vähintään monitulkintainen, varsinaista kirjallista slow foodia.
Miljöön ja henkilöiden tasolla Saattajat on kansantajuinen. Tajakka kirjoittaa niin sanotuista tavallisista ihmisistä, usein keski-ikäisistä ja vanhemmista naisista ja miehistä, joihin voisi törmätä maakuntakaupungin kaupan kassajonossa. Maaseutu ja kaupunki ovat tasapuolisesti läsnä. Eräs novelli hyödyntää Pohjois-Karjalan murretta kauneimmillaan.
Näennäisestä arkisuudesta huolimatta novellit pakenevat banaaliutta. Kantava teema on halu johonkin muuhun kuin paikallaan seisovaan arkeen, halu ottaa elämä taas omiin käsiin. Nykymaailma näyttäytyy ahdistavana: merkityksellistä tekemistä on vaikea löytää eivätkä ihmiset kohtaa sosiaalisista medioista huolimatta. Taustalla häälyvät väistämätön vanheneminen ja kuolema. Tajakan maailmankuva on silti pohjimmiltaan optimistinen. Kuoleman rinnalta löytyy sukupolvien ketju ja luonnon kiertokulku. Ihmisyksilössäkin on jonkin vanhan ”kuoltava”, kun hän oppii jotain tärkeää ja pystyy siirtymään uuteen elämänvaiheeseen. Usein näihin siirtymiin tarvitaan erilaisia saattajia, avuksi ja peilaaviksi todistajiksi.
