Neljä erilaista Ruusua

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun 1970-luku alkoi, rokkidiggarit halusivat musiikilta progressiota, ainakin näennäistä eteenpäinmenoa. Ruusujen elektroninen pop on monella tapaa nykyajan progea.

Jo pitkään melkein kaikessa niin sanotussa uudessa popmusiikissa on ollut kyse erilaisten elementtien oivaltavasta yhdistelystä. Olisi jumalattoman tylsää, jos popissa kaikki pysyisi ennallaan.

Toisaalta tuntuu hölmöltä ajatella, että kiinnostavia ratkaisuja olisi rajattomasti.

Ruusujen ilmaisu sijoittuu kiltisti nykyhetken nuorisomusiikiksi mielletyn radiopopin läheisyyteen. Kaupallisten radioiden soittolistoille Kevätuhrin musiikki on hiukan liian ”hämärää” ja ”teoreettista”, vaikka äänikuva sinne sopisi. Kokeneet indiepopparit kurottavat tulevaisuuteen otsat vakavasti rypyssä.

Ruusujen jäsenistä Miikka Koivisto on tuottanut Paperi T:n musiikkia. Aika samasta estetiikasta tässäkin on kyse, nyt vain laulettuna ja paikoin mahtipontisempana.

 

Ruusut on moderni yhtye, jossa kaikki neljä jäsentä tekevät musiikkia ja esittävät sitä. Toisella albumilla musiikki ei ole olennaisesti muuttunut.

Aluksi huomio kiinnittyy sanoituksiin, jotka ovat kirjailija Lauri Levolan teksteistä muokattuja. Kunpa saisit musta kiinni -laulussa ”toivotaan semisalaa” ja 4321-kappaleessa ”tehdään verivala reversenä”. Kumpikin kuulostaa kömpelöltä ja tuntuu banaalilta. Se voi olla tarkoituskin.

Muuten Kevätuhriin on helpompi suhtautua kuin debyyttialbumiin, jota pohjustettiin enemmän julkilausumana kuin popmusiikkina. Se saattaa olla yhtyeen voitto, sillä etenkin uuden levyn b-puolella on hienoja tunnelmia ja lauluja.

Illalla– ja Valon ainekset -kappaleissa IDM eli ”intelligent dance music” ja raukea kasaripop lomittuvat kauniisti yhteen. Olisiko yhtye jopa rentoutunut hiukan?

 

Ruusut: Kevätuhri. Fullsteam Records, 2020.