Neljä erilaista Ruusua

Arvio: Olisi jumalattoman tylsää, jos popissa kaikki pysyisi ennallaan, Tero Alanko kirjoittaa.

levy
Teksti
Tero Alanko

Kun 1970-luku alkoi, rokkidiggarit halusivat musiikilta progressiota, ainakin näennäistä eteenpäinmenoa. Ruusujen elektroninen pop on monella tapaa nykyajan progea.

Jo pitkään melkein kaikessa niin sanotussa uudessa popmusiikissa on ollut kyse erilaisten elementtien oivaltavasta yhdistelystä. Olisi jumalattoman tylsää, jos popissa kaikki pysyisi ennallaan.

Toisaalta tuntuu hölmöltä ajatella, että kiinnostavia ratkaisuja olisi rajattomasti.

Ruusujen ilmaisu sijoittuu kiltisti nykyhetken nuorisomusiikiksi mielletyn radiopopin läheisyyteen. Kaupallisten radioiden soittolistoille Kevätuhrin musiikki on hiukan liian ”hämärää” ja ”teoreettista”, vaikka äänikuva sinne sopisi. Kokeneet indiepopparit kurottavat tulevaisuuteen otsat vakavasti rypyssä.