Lähi-idän konflikti palestiinalais-amerikkalaisin silmin

Columbian yliopiston modernin arabitutkimuksen professori Rashid Khalidi on tutkimuksissaan käsitellyt palestiinalaisten identiteetin muotoutumista ja taistelua omasta valtiosta sekä Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa. Khalidi on syntynyt Yhdysvalloissa 1948 ja elänyt siellä lähes koko elämänsä. Opettaessaan Libanonin yliopistossa hän joutui perheineen keskelle Israelin hyökkäystä 1982 ja toimi länsimaalaisten lehtimiesten epävirallisena lähteenä. Madridin rauhanneuvotteluissa 1991 hän oli Jordanian delegaatioon kuuluneiden palestiinalaisten edustajien neuvonantaja.

Palestiina-teoksensa alussa Khalidi kiinnittää huomiota siihen, että Balfourin julistuksessa 1917 ”juutalaiselle kansalle” luvattiin ”kansallinen koti”, kun taas ”ei-juutalaisille” – joita oli väestöstä 94 prosenttia mutta joita ei edes nimetty – taattiin vain kansalaisoikeudet ja uskonnonvapaus, mutta ei poliittisia oikeuksia saati kansallista itsemääräämisoikeutta. Saatuaan Palestiinan Kansainliitolta mandaattialueekseen brittihallinto hyväksyi juutalaisten siirtolaisten edustajaksi Juutalaisten siirtokuntayhdistyksen, joka osti ulkomaisilla avustuksilla maata. Britannia ei sallinut Palestiinassa edustuksellista hallitusmuotoa eikä esimerkiksi perustanut arabiankielisiä kouluja. Juutalaisia oli vuonna 1926 Palestiinan väestöstä 18 prosenttia. Siirtolaisuus polki paikallaan, kunnes natsit tulivat valtaan Saksassa. Tuolloin voimistuneen muuttoliikkeen seurauksena juutalaisten osuus oli vuonna 1939 jo yli 30 prosenttia. Palestiinan arabit taas menettivät vuosien 1936-1939 kapinassa 14–17 prosenttia miespuolisesta aikuisväestöstään.

YK:n yleiskokous hyväksyi 1947 jakoehdotuksen, jonka mukaan juutalaisvähemmistö saisi 56 prosenttia maa-alasta. Kun Israel julistautui itsenäiseksi 1948, sillä oli valmiina hallinto ja koulutettu sotilasjoukko sekä suhteita ulkomaille. Sen sijaan vastapuoli ja arabimaat olivat valmistautumattomia. Israel oli jo voittanut sisällissodan, ja se voitti myös sodan arabivaltioita vastaan ja valloitti lisää alueita.

Palestiinalaisille kyseessä oli nakba eli katastrofi. Suurin osa pakeni tai karkotettiin. Väitteen, että pako johtui arabivaltioiden kehotuksesta, kiistää Khalidin lisäksi myös Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola Israelin historia -kirjassaan (toinen, uudistettu laitos 2024).

Muutenkaan Juusolan ja Khalidin tulkinnat eivät monissa suurissa linjoissa ole kaukana toisistaan. Molemmat käyttävät esimerkiksi termiä asutuskolonialismi, mutta kun Khalidi näkee sen väistämättä johtaneen konfliktiin alkuperäisten asukkaiden kanssa, Juusola kuvaa sionismin erilaisia suuntauksia.

Khalidi lainaa pakistanilaista Eqbal Ahmadia, jonka mukaan toisin kuin Algeriassa, aseellinen taistelu ei ollut oikea strategia. Se ainoastaan vahvisti israelilaisten uhrimentaliteettia, yhdisti Israelin yhteiskuntaa ja voimisti sionismin militanteimpia vaatimuksia sekä keräsi Israelille lisää tukea ulkomailta.

PLO:n ajamisesta pois Libanonista oli se tahaton seuraus,että kamppailun painopiste siirtyi Israelin 1967 miehittämille alueille. Ensimmäinen kansannousu, intifada, oli imagovoitto palestiinalaisille.

Vuonna 1993 Israel tunnusti PLO:n Palestiinan kansan edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin valtion. Kyse ei kuitenkaan ollut tasa-arvoisuudesta ja vastavuoroisuudesta: Israel ei tunnustanut Palestiinan valtiota eikä edes sitoutunut sallimaan sen perustamista.

Khalidi ei kaihda arvostelemasta palestiinalaisten johtajia. PLO ei hänen mukaansa käyttänyt tarpeeksi resursseja diplomatiaan ja propagandaan eikä ottanut selvää Yhdysvalloista ja sen hallinnosta. Ennen kaikkea se ymmärsi heikosti miehitettyjen alueiden ja Israelin todellisuutta. Rauhanneuvotteluissa PLO:lla ei ollut kielellistä, oikeudellista eikä muutakaan asiantuntemusta.

PLO:n ei Khalidin mielestä olisi pitänyt 1993 solmia Oslon sopimusta. Miehitys olisi jatkunut, mutta ilman palestiinalaisten itsehallinnon savuverhoa. Sopimuksessa Israel suostui vain rajalliseen itsehallintoon pienillä palasilla miehitettyjä alueita, mutta piti itsellään maankäytön ja vesivarojen hallinnan ja rajojen valvonnan, mikä käytännössä tarkoitti valtaa sekä maahan että ihmisiin.

Palatessaan Palestiinaan 1994 Jasser Arafat ei tajunnut joutuneensa häkistä toiseen. PLO tavallaan pestattiin miehityksen alihankkijaksi. Gaza erotettiin Länsirannasta, joka taas erotettiin Jerusalemista. Israelin puolella olleet työpaikat eivät palanneet ja bruttokansantuote pieneni. Siirtokunnat ja niitä yhdistävät, vain israelilaisille tarkoitetut tiet lisääntyivät pilkkoen Länsirannan.

Ratkaisu hyödytti vain PLO:n harvalukuista etuoikeutettua joukkoa, joka myös korruptoitui. Hamasin suosio on ollut seuraus palestiinalaisten tyytymättömyydestä oloihin ja osa arabialueella yleistä vastausta sekulaarien nationalististen ideologioiden haaksirikkoon.

Yhdysvallat ei ole Khalidin mielestä ollut puolueeton välittäjä. Hän kehottaa – ehkä ylioptimistisesti – panostamaan USA:n yleiseen mielipiteeseen vaikuttamiseen. Demokraattisessa puolueessa palestiinalaisia tukevat nykyisin nuoremmat, liberaalimmat ja vähemmistöihin kuuluvat, mutta iäkkäät ja varakkaat johtajat ovat sidoksissa suurlahjoittajiin ja painostusryhmiin.

Sekä Khalidin että Juusolan kirjoista käy ilmi, että Lähi-idän konflikti ei suinkaan ole ”ikuinen” ja on historiatonta rajoittaa Gazan sodan syy Hamasin syksyllä 2023 toteuttamaan joukkomurhaan. Pohjimmiltaan poliittista konfliktia ei voi ratkaista vain sotilaallisesti. 

Rashid Khalidi: Palestiina. Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017. Alkuteos The Hundred Years’ War on Palestine. Suomentanut Anna Tuomikoski. Siltala 2024, 389 sivua.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2024.  Kanavan voit tilata täältä.