Kolme naista Kalliossa
Sofi Oksasen kirjasta tuli kylmä elokuva.
Tinkimättömyys ja viileys ovat adjektiivit, jotka Katja Gauriloffin ohjaama Sofi Oksanen -filmatisointi Baby Jane tuo mieleen. Tyylilajina on korotettu todellisuus, jossa mielenliikkeet visualisoidaan ankarin kontrastein ja päällekäyvillä kuvakulmilla. Tunteet ovat silti etäisiä.
Jonna (Roosa Söderholm) saapuu Helsinkiin opiskelemaan ja juhlimaan. Eräänä villinä yönä hän tapaa Pikin (Maria Ylipää), joka ottaa viattoman naisen suojelukseensa. Rakkaustarinasta tulee sairauskertomus. Tyylikäs, karismaattinen ja tarpeen tullen karski Piki on sisältä rikki. Suuri osa tarinasta sijoittuu asuntoon, josta Piki ei paniikkihäiriönsä vuoksi uskalla ulos. Nimi viittaa elokuvaan Mitä tapahtuikaan Baby Janelle, jossa entinen elokuvatähti jää kartanossaan vangiksi ja toisen armoille. Jonnasta ei kuitenkaan tule ilkiötä, vaikka Piki eksäänsä tarttuen lietsoo julmaa kolmiodraamaa. Bossa (Nelly Kärkkäinen) saa ainoan aikuisen roolin.
Kuvien veistosmaisuus vaikuttaa välillä jähmeältä. Loppuratkaisu, joka ei ole niin poeettinen kuin romaanissa, selittää, miksi Jonna katsoo tarinaansa ulkopuolelta. Tapahtumapaikat ovat selvästi Helsingin Kalliossa, mutta kuvissa ja tapahtumissa on viitteitä sekä nykyaikaan että Oksasen romaanin 1990-luvulle.
Baby Jane on suomalaisen elokuvan nykyvirtauksissa poikkeama: ei kaupallista viihdettä, ei arkidraamaa eikä sellaista realismia, joka muistuttaa jostain ajankohtaisesta ilmiöstä. Söderholmin ja Ylipään roolityöt kantavat silloinkin, kun dokumenteista tunnetun Gauriloffin symboliikka haparoi. Ansioihin kuuluu se, miten paljon yksi teos voi laajentaa kotimaisen elokuvan naiskuvaa.
