Freud ja Jung – psykiatrian patriarkat
Sigmund Freud muutti teorioitaan huomattuaan, että terapiassa esiin tulleet traumaattiset muistot saattoivat olla kuvitelmia. Psykoanalyysin suuri käänne antoi terapeuteille vapaat kädet subjektiivisiin totuuden tulkintoihin. Carl Gustav Jung oli Freudin keskeinen kannattaja, joka alkoi kyseenalaistaa tämän oppeja.
13
MIN
Sigmund Freud ja Joseph Breuer julkaisivat 1895 teoksensa Studies on Hysteria. Heidän mukaansa hysteriapotilailla on tunnistettavissa anamnestinen ydinkokemus, joka koostuu traumaattisten lapsuudenkokemusten muistoista.
Keskiössä olevan ydinkokemuksen ympärille oletettiin muodostuneen kompleksikkaan, monenlaisesta muistiaineksesta koostuneen kerrostuman, joka heijastelee psykoseksuaalisten kehitysvaiheiden dynaamisia muutoksia. Terapeutin mielenkiinnon kohteena ovat niin sanotut dynaamiset siirtymät, joita hän hallinnoi aktiivisilla tulkinnoilla.
Siirtymät ovat vapaiden mieleenjohtumien menetelmää noudatellen ilmiasultaan sattumanvaraisia. Se on kuitenkin vain näennäistä, koska terapeutin tulkinnallisen työn ansiosta suunta on vääjäämättä kohti traumaattista keskiötä – psyykkisen determinismin periaatteen mukaisesti.
Freud oletti, että mitä lähemmäksi ydinkokemusta terapeutti tulkinnoissaan pääsee, sitä voimakkaampana torjunta näyttäytyy. Ydin edustaa psykoanalyyttistä ”raja-arvoa”, jonka lähestyessä terapian kitka lisääntyy ja kulku käy yhä työläämmäksi potilaan vahvistuvan vastarinnan vuoksi. Freud sanoo Johdatus psykoanalyysiin -teoksessaan, että ”vapaita mieleenjohtumia eivät sido ainoastaan määräämämme lähtökohta vaan lisäksi voimakkaat tunne- ja mielleyhtymät, joista asianomainen ei sillä hetkellä ole tietoinen”. Freudin mallissa hermostollisen aktiivisuuden välttämättömänä ehtona on sekä stimulaation käynnistyminen (=lähtökohta) että sen eteneminen kohti oletettua, ennalta määräytynyttä päämäärää (=traumaattinen ydinkokemus).
