Pop ja postmodernismi värittävät pääkaupunkiseuden kevätkautta
Helsingin Designmuseon ja Espoon EMMAn näyttelyt tukevat toisiaan.
Pop-taide on muutakin kuin Andy Warholin tomaattikeittopurkki 1960-luvulta, postmodernismi muutakin kuin pastellivärejä ja erikoisen muotoisia ikkunoita 1980-luvun kerrostaloissa. Tyylilajit ovat toistensa sukulaissieluja, ilottelevia väripilkkuja viime vuosisadan loppupuolen visuaalisessa maisemassa, joka ennen pop-taidetta oli hillitty, ankarakin.
Myös ilottelun voi ottaa vakavasti, osoittaa Helsingin Desingmuseon näyttely Postmodernismi 1980–1995.
”Moni saattaa ajatella, että postmodernismi on hassuja muotoja ja värejä, mutta me mietimme, miten se uudisti ajattelua ja tekemistä”, kertoo näyttelyn toinen kuraattori Salla Heino.
”Kaikkeen tekemiseen ei tarvinnut olla syytä. Tuoli sai olla olemassa, vaikka se oli epämukava, kunhan se oli kaunis. Keramiikkaa ei välttämättä lasitettu vaan maalattiin huonekalumaalilla.”
Hulluttelevat muotoilijat hylkäsivät modernismin tärkeimmän periaatteen ”form follows function” (käyttötarkoitus määrää muodon). Kuten romantiikan ajan taiteilijat 1800-luvulla työskentelivät johtolauseenaan ”taidetta taiteen vuoksi”, postmodernistit muotoilivat muotoilun vuoksi. Melodraaman tilalla vain oli huumori.
