Lupa nauraa
Kuka saa nauraa ja kenelle? Tästä kiistellään nyt Isossa-Britanniassa, jonka komediaa on pidetty maailman parhaana. Poliittisen korrektiuden puolustajat ovat saaneet vastaansa vanhemman miespolven koomikot, jotka eivät tunnusta olevansa ajastaan jäljessä.
Amerikkalainen musta mies George Floyd kuoli poliisin raakoihin otteisiin Minneapolisissa 25. toukokuuta 2020.
Surman seurauksena poliisiväkivaltaa vastustavat mielenosoitukset levisivät ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.
Noin kaksi viikkoa myöhemmin suoratoistopalvelu Netflix ja Britannian yleisradioyhtiö BBC kertoivat poistavansa neljätoista vuotta vanhan komediasarjan Pikku-Britannian ohjelmistostaan rasistisen sisällön takia. Päätös tehtiin keskellä Black Lives Matter -liikkeen kasvavaa kannatusta.
Ratkaisua on sekä kehuttu että kritisoitu.
”Vihdoinkin!” kirjoitti Laura Jane Turner Digital Spy -uutissivustolla kesäkuussa.
”Poliisiväkivallan synnyttämä oikeutettu raivo on taas kääntynyt kulttuurisodaksi loukkaavana pidettyä taidetta kohtaan”, arvioi The Spectator -lehden kolumnisti Brendan O’Neill.
O’Neill kuvailee sarkastisesti tilannetta, jossa ihmiset polvistuvat kunnioittamaan murhatun mustan miehen muistoa. Seuraavassa hetkessä he raivoavat: ”Muistatteko kun David Walliams naamioitui lihavaksi mustaksi naiseksi Pikku-Britanniassa kauan aikaan sitten. Nyt käydään hänen kimppuunsa!”
Pikku-Britannia siivottiin pois palveluista, koska sarjassa esiintyy joukko niin sanottuja blackface-hahmoja.
Blackfacessa kasvonsa tummaksi meikanneet valkoiset näyttelevät mustia henkilöä. Traditio juontaa juurensa Yhdysvalloissa 1800-luvulla järjestetyistä Minstrel show -esityksistä, joissa valkoiset näyttelijät karrikoivat ja pilkkasivat orjien kulttuuria ja erityispiirteitä.
Pikku-Britannian tekijät David Walliams ja Matt Lucas ovat pyytäneet useissa yhteyksissä anteeksi blackfacen käyttöä.
Isossa-Britanniassa on riidelty jo vuosia siitä, uhkaako poliittinen korrektius maan pitkää komediaperinnettä ja lakaiseeko niin kutsuttu cancel culture maton alle klassikoita, jotka eivät täytä nykyajan korrektiusvaatimuksia.
Kiistan osapuolet taistelevat vallasta: kenellä on jatkossa oikeus päättää siitä, kuka saa nauraa kenelle ja miten.
Kun keskustellaan komediasta, Kaisa pylkkänen muistuttaa perussäännöstä. Lyö ylöspäin! Punch up!
Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen, joka on käsikirjoittanut muun muassa YleLeaksiä ja Itse valtiaita, vietti vuoden lapsuudestaan Lontoossa ja palasi sinne opiskelemaan käsikirjoitusta ja ohjausta vuonna 1995.
”Kaikki tuntemani rakkaus komediaan on brittien ansiota. Kaikki esikuvat tulevat sieltä”, Pylkkänen sanoo.
Hän muistaa jo lapsuudestaan Yes Minister -sarjan. Ja monet muut, jotka seurasivat sitä.
”Heidän poliittinen satiirinsa on fantastista.”
Pylkkäsen mielestä brittikomedia on älykästä ja nokkelaa sortumatta sutkautteluun, hirtehistä ja kuivaa. Pitkä kirjallisuushistoria vaikuttaa, samoin perinteet käsikirjoittaa komediaa pieteetillä.
”Mitään ei päästetä tuotantoon ennen kuin vitsien rytmi ja kaikki muu on hiottu täydelliseksi.”
Pylkkänen on seurannut Briteissä käytävää debattia. Kun keskustellaan komedian rajoista, hän haluaa muistuttaa perussäännöstä. Lyö ylöspäin! Punch up!
Se tarkoittaa, että Pylkkänen itse saa valkoisena, keskiluokkaisena naisena pilkata muita valkoisia keskiluokkaan kuuluvia ja kaikkia, jotka ovat sosiaalisessa hierarkiassa hänen yläpuolellaan. Hän ei voi pilkata vaikkapa homoja tai toisten etnisten ryhmien edustajia.
BBC:n komediasisällöistä vastaava johtaja Shane Allen aiheutti vuonna 2018 polemiikin. Allen antoi julkisuuteen lausunnon, jossa hän totesi, että ”Oxbridgen käyneiden valkoisten miesten aika on BBC:llä ohi”.
Oxbridge on sanayhdistelmä kahdesta huippuyliopistosta Oxford ja Cambridge.
Allen pohdiskeli lehdistötilaisuudessa komediaryhmä Monty Pythonin lähestyvää 50-vuotispäivää:
”Kun tänä päivänä kootaan joukko koomikoita, siihen ei valita kuutta eliittikorkeakoulusta valmistunutta valkoista miestä. Mukaan otetaan laaja kirjo ihmisiä, jotka edustavat modernin yhteiskunnan eri kerrostumia.”
Monty Pythonit reagoivat BBC-johtajan ulostuloon ärtymyksellä.
Koomikko, näyttelijä ja kirjailija Sir Michael Palin epäili, että Allen oli pakotettu sanomaan julkisuudessa ”typeryyksiä”.
”Mitä hän tarkoittaa? Jos olet korkeasti koulutettu ja valkoinen, et kykene kirjoittamaan komediaa, niinkö?”
Pythonien amerikkalainen jäsen, elokuvaohjaaja Terry Gilliam ilmoitti olevansa vastedes ”musta, sukupuolenkorjausta odottava lesbo”.
”Komediaryhmää ei koota kuin poikabändiä”, Gilliam valisti yleisöä tšekkiläisellä elokuvafestivaalilla.
Pythoneista tunnetuin, muun muassa Kala nimeltä Wanda -elokuvassa näytellyt John Cleese tviittasi omintakeiseen tyyliinsä:
”Epäreilua! Olimme erittäin monipuolinen ryhmä OMANA AIKANAMME. Meitä oli kolme poikaa hyvistä kouluista, joista yksi homo, ja vaikkei Gilliam ollut suoranaisesti musta, hän oli kuitenkin jenkki. Eikä YHTÄÄN orjanomistajaa.”
Monty Pythonit ovat olleet Britannian kaikkien aikojen ylistetyin komediakuusikko, kaiken arvostelun yläpuolella näihin päiviin asti.
Terry Jones ja Michael Palin tutustuivat 1960-luvulla Oxfordissa. Graham Chapman, John Cleese ja Eric Idle opiskelivat samaan aikaan Cambridgen yliopistossa.
Terry Gilliamista tuli kuudes jäsen, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut Britanniaan ja esitellyt Palinille groteskin väkivaltaisia animaatiotaan.
Monty Pythonin lentävä sirkus nähtiin televisiossa 1969–1974.
Pythonit ammensivat brittien pitkästä komediaperinteestä. Sen juuret ovat 1800-luvun musiikkiteatterinäytöksissä, joissa esiintyi laulajia, koomikoita, taikureita, akrobaatteja ja tanssijoita. Muun muassa Charlie Chaplinin ura käynnistyi musiikkiteatterissa.
Monty Pythonin yksi tunnetuimmista sketseistä Hassun kävelyn ministeriö on puhdasta musiikkiteatteria, televisioformaattiin sovellettuna. John Cleese esittää virkamiestä, jonka tehtävä on kävellä omituisesti ja myöntää apurahoja briteille, jotka keksivät uusia tapoja normista poikkeavaan kävelyyn.
Lähes kaksimetrisen Cleesen koikkelehtiminen on naurattanut yleisöä vuosikymmenestä toiseen.
Pythonit ottivat vaikutteita eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja parodioivat sitä. Sketseissä ei ollut juonta eikä näennäistä järkeä. Niin sanottua huipennusta eli punch linea ei kuultu koskaan.
Kuollut papukaija -sketsissä Cleesen ja Palinin esittämät hahmot käyvät loputonta kinaa siitä, onko Cleeselle myyty lautaan naulattu ”norjansinipapukaija” menehtynyt vai elossa.
Filosofien jalkapallo-ottelu kuvaa saksalaisten ja kreikkalaisten kisaa Münchenin olympiastadionilla vuoden 1972 kesäolympialaisissa. Taistelun tiimellyksessä muun muassa Nietzsche saa keltaisen kortin väitettyään, ettei Kungfutsella ole vapaata tahtoa.
Monty Python vilisi omalaatuisia, liioiteltuja hahmoja, jotka yrittivät itsepäisesti taivuttaa yleisesti hyväksyttyjä normeja mieleisikseen. Samaa sosiaalista pyristelyä näkee muissakin brittikomedioissa.
Cleesen erottua ryhmästä hän loi sarjan Pitkän Jussin majatalo. Fawlty Towers -hotellin alemmuudentuntoinen omistaja Basil Fawlty loukkaa jatkuvasti asiakkaitaan ja vihaa kaikkea: vaimoaan, espanjalaista apulaista Manuelia, lakkoja ja sosialisteja, mutta myös yläluokkaa, jota hän yrittää epätoivoisesti mielistellä.
Brittikomedian ensimmäiset naistähdet, Todella upeeta -sarjan (1992–1995) Edna ja Patsy muistetaan päihdeongelmaisina ikuisina bilettäjinä. Jennifer Saundersin ja Joanna Lumleyn näyttelemät hahmot rikkovat kaikki odotukset perinteisestä feminiiniydestä, äitiydestä ja ikääntyviltä naisilta edellytetystä arvokkuudesta.
Ponille kyytiä (1999–2003) toi ruutuun estoja vailla olevan naiskavalkadin. Sarjan mieleenpainuvin, toistuva sketsi ovat naisten käsittämättömät deittivideot. Yhdellä videolla viehättävä lesbopari etsii ”aivan ketä tahansa miestä” seksipartneriksi mutta päätyy toteamaan, ettei heidän tarjouksensa varmaan kiinnosta ketään.
Osittain samojen tekijöiden Vikatikki (2004–2007) esittelee radiologi Alan Stathamin, jonka rakkaudenkaipuu purskahtaa esiin nihkeän ja pedantin ulkokuoren alta ja paljastaa rivouksia latelevan mielipuolen. Ruuvit löysällä -sarjassa (1994–2001) lordi Ralph Mayhew yrittää ujon epäonnisesti mutta lannistumatta solmia intiimiä suhdetta renkinsä Tedin kanssa.
Jos perussääntö on ”Lyö ylöspäin”, se tarkoittaa, että esimerkiksi Ponille kyytiä olisi ollut epäonnistunutta komediaa miesten käsikirjoittamana.
Sarja nauroi naisten keskinäiselle kilpailulle ja emotionaaliselle kiristämiselle. Kun Sally Phillipsin näyttelemän osastonjohtajan osavuosikatsaus saa miehiltä kriittisen vastaanoton, hän uhkaa tappaa itsensä hengitystään pidättelemällä. Miesten on lopulta pakko hyväksyä katsaus.
”Naisilla on lupa tehdä tuollainen vitsi, miehillä ei”, Pylkkänen sanoo.
Häneltä heruu kuitenkin ymmärrystä nyt tikun nokkaan nostetuille Pikku-Britannian tekijöille. Show’n kantava idea oli se, että Walliams ja Lucas näyttelivät lähes jokaisen sarjassa esiintyneen hahmon.
”He halusivat tehdä kaiken itse, ja silti omalla tavallaan tuoda ohjelmaan diversiteettiä, etteivät maalaisi kuvaa täysin valkoisesta Britanniasta. En usko, että tarkoitus oli rasistinen.”
Walliams ja Lucas ovat todenneet olleensa vain ahneita, eivät pahantahtoisia.
Blackface on kuitenkin ylitsepääsemätön ongelma.
”Sen konnotaatiot ovat niin jättimäiset, historia niin hirveä.”
Siitä, mitä blackfacea sisältäville ohjelmille pitäisi tänä päivänä tehdä, Pylkkänen tuntuu olevan kahta mieltä.
”En lähtisi sensuroimaan, ne ovat aikansa kuvia. Toisaalta jos BBC haluaa vetää Pikku-Britannian pois suoratoistopalvelustaan, olkoon sitten niin.”
Kun mediayhtiö poistaa sarjan tai elokuvan, millaisen viestin se lähettää? Kysymys jakaa mielipiteet kahtia.
Yhden näkemyksen mukaan on täysin Netflixin ja muiden palveluiden oma asia, millaisia sisältöjä ne myyvät. Kukaan ei voi vaatia yritystä pitämään rasistisia ohjelmia tarjonnassaan.
Toisten mielestä kyse on vallankäytöstä.
Sensuuripäätöksillään tv-yhtiöt ja suoratoistopalvelut varoittavat, jopa uhkaavat nykykomedian tekijöitä ja kaventavat heidän liikkumavaraansa.
Pikku-Britannian lisäksi Netflix on karsinut ohjelmistostaan esimerkiksi The League of Gentlemen -sarjan (1999–2002), jonka blackface-hahmo ei ole kaikkien katsojien mielestä blackface vaan pelottava klovni.
The Wire -sarjasta kuuluisuuteen noussut brittinäyttelijä Idris Elba on esittänyt kompromissiratkaisuksi ohjelman alkuun sijoitettavaa varoitustekstiä tai ohjelman sisällön kontekstualisointia. Blackface-tapauksissa se voisi tarkoittaa kyseisen tradition avaamista katsojille. Elba ei kannata sarjojen täydellistä sensurointia.
Ideaa toteutetaan jo. Esimerkiksi Disney+-suoratoistopalvelu käyttää rasismivaroituksia klassisissa piirroselokuvissaan.
Elokuvatuottaja Venla Hellstedt on Elban linjoilla.
Hellstedt työskenteli Lontoossa 2000-luvun alusta eri media-alan yrityksissä kymmenen vuoden ajan. Suomeen palattuaan hän on tuottanut muun muassa fiktioelokuvan Hölmö nuori sydän (2018) ja dokumenttielokuvat Häätanssi (2012) ja Ompelijatar (2015).
”Jos rasistista sisältöä näytetään, katsojille pitää antaa joku konteksti”, Hellstedt sanoo.
”Koko brittiläinen identiteetti perustuu muinaisen imperiumin ihannoinnille, ja komediasisällöistä päättävät johtajat ovat kuuluneet ylempään valkoiseen keskiluokkaan. Siksi esimerkiksi blackfacea on tehty niin paljon.”
Hellstedtin omia brittikomediasuosikkeja ovat Todella upeeta, Isä Ted (1995–1998), Peep Show (2003–2015) ja Jennifer Saundersin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Dawn Frenchin tähdittämä tilannekomedia Dibleyn kirkkoherra.
”Father Ted on mahtava koska siinä leikitellään henkisyydellä ja maallisuudella. Kun tavoitetaan itkun ja naurun raja, se on täydellistä. Rakastan myös vakavalla naamalla näyteltyä räävittömyyttä.”
Isä Tedin luoja Graham Linehan on käynyt jo vuosia transaktivistien kanssa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia” -kiistaa. Twitter sulki hänen @Glinner-nimellä toimineen tilinsä kesäkuun lopussa.
Yhtiön tiedottaja perusteli sulkemista sillä, että tilillä on julkaistu toistuvasti viestejä, jotka rikkovat mikroblogipalvelun vihapuhesääntöjä.
Hellstedt ei seuraa aktiivisesti Twitteriä.
”Mutta lukemani perusteella vaikutta siltä, että Linehanilla on joitain yleisempiä haasteita elämässään. Transväkeen kohdistetut kommentit ovat täysin asiattomia.”
Voiko taiteilijan erottaa hänen taiteestaan, esimerkiksi Linehanin Isä Tedistä, Hellstedt pohtii. Kysymys on cancel culture -keskustelun ytimessä. Selvää vastausta hänellä ei ole.
”Poliittinen korrektius on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä”, näyttelijä Stephen Fry sanoo. ”Ja lisäksi se ei yksinkertaisesti toimi.”
Python-ryhmän jäsenien lisäksi monet muut brittikoomikot ovat esittäneen huolensa nykykehityksestä.
Näyttelijä Stephen Fry, tunnettu muun muassa komediasarjoista Kyllä Jeeves hoitaa ja Musta kyy, esiintyi pari vuotta sitten yleisötilaisuudessa yhdessä kanadalaisprofessori Jordan Petersonin kanssa.
Petersonin maine on liberaalien keskuudessa sysimusta. Häntä pidetään amerikkalaisen alt right -liikkeen lemmikkinä, joka vastustaa sukupuolineutraaleja persoonapronomineja ja kaikkea poliittisen korrektiuden sateenvarjon alle asettuvaa.
Fry on juutalaisesta perheestä kotoisin oleva homoseksuaali. Hän on lähes joka asiasta Petersonin kanssa eri mieltä mutta suostui yhteisesiintymiseen, koska halusi saattaa kulttuurisodan osapuolet dialogiin.
”Olen vanhanaikainen vasemmistolainen ja liberaali, enkä taustani takia ole koskaan fanittanut rasismia”, Fry totesi kanadalaisen CBC-tv-kanavan haastattelussa.
Fry haluaisi elää maailmassa, jossa kaikilla olisi hyvä olla, mutta hänen mielestään poliittinen korrektius vie ilmapiiriä väärään suuntaan.
”Se on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä, ja lisäksi se ei yksinkertaisesti toimi.”
Nykybrittikoomikoista kuuluisin ja suurisuisin on Ricky Gervais. Hän loi Konttori-sarjallaan kokonaan uuden komediagenren, mockumentaryn.
Sarjassa kuvataan ”dokumenttia” erään paperiyhtiön myyntikonttorin arjesta. Gervais esittää omahyväistä ja tyhmää aluejohtaja David Brentiä, joka käyttäytyy vähemmistöjen parissa kuin norsu posliinikaupassa.
Gervais on sanonut, ettei Konttoria (2001–2003) voisi enää tehdä. ”Somen raivotautinen joukkio”, joka irrottaa vitsit niiden asiayhteydestä, on onnistunut pelottelemaan tv-tuottajat niin, etteivät he uskalla Gervaisin mukaan ottaa riskejä komedian kanssa.
Toisissa yhteyksissä Gervais on yrittänyt selittää rakentavampaan sävyyn Konttorin komiikkaa. Sarjassa nähdään muun muassa rullatuolissa istuva nainen ja musta mies, joille Brent laukoo rasistisia ja loukkaavia kommentteja.
Gervais on perustellut kohtauksia näin:
”Olemme usein vaivautuneita, jos joudumme esimerkiksi vammaisen ihmisen seuraan. Yritämme epätoivoisesti miettiä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Juuri siksi nuo tilanteet ovat komedian kultakaivoksia.”
Ja vitsi, joka liittyy siihen, miten reagoimme etnisyyteen, ei ole automaattisesti rasistinen. Se voi yhtä hyvin pilkata rasistisia reaktioita.
Nyt oman aikansa edistykselliset miehet kokevat, että heitä syytetään kaikista ongelmista ilmastonmuutoksesta rasismiin.
Keski-iän ylittäneiden, valkoisten mieskoomikoiden julkinen ärhentely kertoo heidän turhautumisestaan, arvioi Monty Pythonista väitöskirjan tehnyt Turun yliopiston tutkija, tohtori Rami Mähkä.
”He olivat omana aikanaan liberaaleja ja edistyksellisiä”, Mähkä sanoo. ”Esimerkiksi Eric Idle taisteli Cambridgen ylioppilasteatterin johtajana 1960-luvulla naisille oikeuden teatterin täysjäsenyyteen. Aiemmin he olivat saaneet esiintyä vain näyttelijöinä.”
Nyt samat miehet kokevat, että heitä syytetään maailman kaikista ongelmista ilmastonmuutoksesta rasismiin.
Mähkä vierastaa näkemystä, että jos komediasarjassa esiintyy joku hahmo, hän edustaa koko sosiaaliryhmäänsä.
”Identiteetti ei ole kaikki. Valkoinen heteromieskään ei ole monoliitti.”
Mähkän mielestä keskustelusta puuttuu usein historian perspektiivi.
”Annetaan ymmärtää, että jos minä olisin ollut mukana vuonna 1956 tekemässä tätä elokuvaa, en olisi tehnyt noin.”
Emme vieläkään tiedä maailmasta kaikkea, Mähkä muistuttaa. Miltä tämän päivän liberaalin etujoukon näkemykset näyttävät kahdenkymmenen vuoden kuluttua?
”Historiasta on otettava opiksi, mutta miten se onnistuu, jos historia siivotaan pois silmistä?”
Mähkän mieleen on jäänyt video, jossa John Cleese puhuu siitä, miten poliittinen korrektius tappaa ensin huumorin. Ja sen jälkeen katoaa suhteellisuudentaju.
”Tuo on todella brittiläinen ajatus. Huumorintaju estää brittejä pullistelemasta liikaa, pitää heidät maan tasalla.”
Mutta tappaako poliittinen korrektius huumorin?
Miksei mistään saa enää tehdä pilaa -kysymyksen kuulee nykyään usein. Se ärsyttää Kaisa Pylkkästä ja Venla Hellstedtiä, joiden mielestä komedia tarjoaa monia vastakkaisia esimerkkejä.
Hellstedt nostaa esiin Kultaisella ruusulla ja Baftalla palkitun brittikomedian Fleabag (2016–2019), jonka Phoebe Waller-Bridge muokkasi yhden naisen lavaesityksestä televisiosarjaksi.
Sarjan toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson alkuminuuteilla vitsaillaan sekä pedofiilien että kuoleman kustannuksella, ja koko jakso kietoutuu keskenmenosta kärsivän mutta itsepäisesti sairaalaan lähtemisestä kieltäytyvän naisen ympärille.
Pylkkänen seuraa fiktiivisen Titania McGrathin Twitter-tiliä. McGrath on parodiahahmo intersektionaalisesta feminististä, joka puolustaa vähemmistöjä ja vähemmistöjen vähemmistöjä äärimmäisellä vakaumuksella. Hänen mukaansa ei esimerkiksi ole olemassa mustia heteroita.
”Mustat heterot ovat valkoisia mustia”, McGrath tviittasi marraskuussa.
Näyttelijä Alice Marshall näyttelee McGrathia stand up -klubeilla. Vitsirepertuaari huipentuu ”Sluts for Islam” -mielenosoitukseen, joissa McGrath marssii yksin lähes alasti, pään peittävässä hunnussa.
”Olen itsekin intersektionaalinen feministi, mutta tipun monessa kohtaa tiliä seuratessani”, Pylkkänen sanoo. ”On ihan hyvä itsekritiikin paikka käydä lukemassa niitä tviittejä.”
Titania McGrathin takaa löytyy koomikko ja poliittisen satiirin kirjoittaja Andrew Doyle. Hänen mielestään suvaitsevaisuusaatteesta on muodostunut uudenlainen uskonto, joka ei siedä toisinajattelua.
”Titanian väitetään lyövän alaspäin, hyökkäävän vähemmistöjen kimppuun”, Doyle sanoi The American Mind -lehden haastattelussa tammikuussa.
Tosiasiassa Doyle sanoo pilkkaavansa ”suvaitsevaisuusliikettä”, jolla on Doylen näkemyksen mukaan erittäin paljon valtaa, vaikkei se sitä myönnäkään.
”He ottavat uhrin roolin, jotta voivat kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.”
Pylkkänen sanoo olevansa Doylen kanssa useimmista asioista eri mieltä, mutta pitää Titania McGrathin hahmoa silti hauskana ja tiedostavia feministejä osuvasti piikittelevänä.
”Jos me jaamme iskuja muille, meidän pitää kyetä myös ottamaan niitä vastaan.”
Ennen kaikkea Titania McGrath kumoaa Pylkkäsen mielestä väitteen, ettei mitään uskalleta enää pilkata suvaitsevaisten pelossa.
”Kyllä komedia keinot keksii.”