Vahva debyytti

Arvio: 206 pientä osaa -kirjan ilmaisutapa on miellyttävän terävä ja silti herkkä, kirjoittaa Outi Hytönen.

romaani
Teksti
Outi Hytönen

Pistäkää nimi mieleen: Wilhelmiina Palonen. 1993 syntyneen, Suomen Kuvalehden toimittajana työskentelevän Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tekee hänestä uuden kirjailijalupauksen. Kirja sieppaa mukaansa heti alusta. Ilmaisutapa on miellyttävän terävä ja silti herkkä, jopa haaveellinen. Kahden aikatason vaihdellessa toinen tarina jää roikkumaan ilmaan odottavasti.

1920-luvulle sijoittuva tarina kertoo Hellistä, joka tulee raskaaksi lukioikäisenä. Nykypäivän tarinassa koulupoika Alvar viettää aikaa yksin, kun äiti tekee uraa ja isä keskittyy toiseen perheeseensä. Kolmatta tyyppiä edustavat luvut, joissa luuranko kertoo Alvarille pelottavia kertomuksiaan. Hellin tarina kulkee erillisenä juonteena, kunnes paljastuu yllättävä sidos. Kokonaisuus on hallittu ja tyylikäs.

206 pientä osaa puhkuu tunteita, leiskuu hienoja kohtauksia ja visuaalisia näkyjä: ”Vähäinen valo värjäsi kaikkien selät lämpimiksi, valo vaihtui varjoiksi iholla pehmeästi. Alimmaisella lauteella istui vanha nainen yksin. Sen iho oli pelkkää terävää varjoa eri tavalla kuin muilla, vaikka monen keho oli kulutetun näköinen.”

On kuin romaani olisi pakahtua eikä saisi ulos jotain sisällä kytevää. Viimeinen omalaatuisuuden voimajänne jää uupumaan. Tekstin tyyli tuo mieleen viime vuosien esikoiskirjailijoista Anna-Liisa Ahokummun ja Linnea Alhon. Ja Elin Willowsin ja Katri Rauanjoen ja Anja Portinin. Ehkä liiankin monia liian samankuuloisia kirjailijoita. Seuraavalle tasolle noustakseen Palosenkin on löydettävä vahvempi oma ääni, mutta pohjakunto on erittäin kova.Pari askelmaa eteenpäin, ja Palonen voi hyvin nousta Venla Hiidensalon, Monika Fagerholmin, Riikka Pulkkisen, Heidi Köngäksen ja Katri Lipsonin tapaisten ilmaisu- ja tarinataitureiden joukkoon.