Sirpale miehen ahdistusta

Petri Tammisen Musta vyö tarjoaa koomista realismia.

romaani
Teksti
Tommi Melender

Suomalaisessa miesproosassa on ollut vahvoilla Veijo Meren jalanjäljissä kulkeva koominen realismi. Sen tunnusmerkkejä ovat monomaaniset henkilöhahmot, jotka tykkäävät koneista, laitteista ja urheilusta ja joille ihmissuhteet ja yli kolmesanaiset lauseet tuottavat vaikeuksia.

Petri Tamminen asettuu tässä perinteessä lähelle Kari Hotakaista. Molemmat hallitsevat irtonaiset, huvittavalla tavalla syvämietteisiin ulottuvuuksiin karkailevat lauseet. Mustassa vyössä niitä riittää melkein jokaiselle sivulle, tähän tapaan: ”Marraskuu ei loppunut millään. Pelkäsin kuolemaa aina vain ja oli marraskuu, aina vain.”

Musta vyö on reilusti alle 200-sivuinen romaani, mikä on hyvä, koska lyhyt muoto tukee Tammisen tarkkaa tyyliä. Harhanuotteja ei ole, ei myöskään mitään ylimääräistä.

Teoksessa kalskahtaa autofiktio. Petri-niminen kirjailija menettää isänsä ja suistuu kuolemanpelkoon. Kirjallinen työ ei maita, eikä missään tunnu muutenkaan olevan mieltä: ”Mitä järkeä on elää kun elämä kuitenkin päättyy?

Petrillä on haihattelematon Liisa-vaimo, joka osaa suhtautua miehensä eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaimon mielestä merkitykselliseen elämään riittävät arkiset asiat: ”Kakut, kirjasto, lentopallo.”

Asetelma on perin tuttu: suomalaiset miehet ovat isoja lapsia, joita naiset hyysäävät tunneälyllään. Tällaiset yleistykset eivät ole kunniaksi kummallekaan sukupuolelle. Asetelmalliseksi jää myös päähenkilön suhde urheiluhulluun ja käytännöllisyydessään ylivoimaiseen isäänsä.

Musta vyö toistaa suomalaisessa kirjallisuudessa niin tuttua tarinaa siitä, kuinka vaikea miesten on ilmaista tuiki tavanomaisia tunteita vanhemmilleen, puolisolleen tai lapsilleen. Romaanissa on koskettavat hetkensä, mutta jo luetun tuntu vesittää kokonaisuutta.