Päivät kuin painajaisunta

Fatih Akin kertoo Hampurin sarjamurhaajasta.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Kultainen hansikas on baari Hampurissa. Siellä soivat schlagerit, jotka suomalaisetkin muistavat käännettyinä: Viimeinen vihellys, Päivät kuin unta, Ei koskaan sunnuntaisin.

Asiakkaat ovat juoppoja, työttömiä, prostituoituja, entisiä natseja. He ovat rujoja, yksi ylitse muiden. Fritz Honkalla (Jonas Dassler) on myös salaisuus. Välillä hän saa jonkun naisista kotiinsa lupaamalla viinaa tai ruokaa. Murha esitetään piinaavalla tarkkuudella. Sen jälkeen Honka palaa juomaan.

 

Akinin sarjamurhaajatarina vailla jännitystä oli Berliinin elokuvafestivaaleilla tapaus, eikä hyvässä mielessä. Ymmärrystä ei herunut kuin harvoilta, vaikka Akin on tärkeimpiä saksalaisohjaajia. Tositapahtumiin pohjaava elokuva on äärimmäisen groteski.

”Ihmisen ottaminen hengiltä on hirveää”, Akin sanoo. ”En halua näyttää sitä muuten.”

Kaikki elokuvassa on tietenkin harkittua. Baaria asiakkaineen voisi luonnehtia felliniläiseksi, ellei ilmassa olisi niin raskas epätoivo.

”Meidän ajassamme kauneutta korostetaan yhä uusilla tavoilla, Instagramilla ja photoshoppaamalla. Rinnalla on aina ihmisen rumuus. En näytä rujoutta mässäilläkseni, vaan koska se on totta.”

”Moni saksalainen haluaa unohtaa toisen maailmansodan.”

Harvat ohjaajat kertovat elokuvansa merkityksistä niin suoraan kuin Akin. Siihen voi olla nyt syynä myös elokuvan saama kritiikki. Monissa arvioissa ei edes mainittu elokuvan yhteiskunnallisia kiinnekohtia.

”Tein elokuvani Saksalle. Iso osa saksalaisista haluaa unohtaa toisen maailmansodan. Sanotaan, että se ei ollut oikeaa Saksan historiaa, vain harhapolku.”

Elokuva kertoo sukupolvensa vaurioituneimpien ihmisten tarinaa. Heistä päästiin eroon.

Yhteiskunnallinen ratkaisu pahoinvointiin oli antaa rappeutuneiden juoda itsensä hengiltä. Kukaan ei kaivannut uhrejakaan. Honka jäi kiinni syksyllä aivan 1975 sattumalta.

Inspiraationa elokuvalle olivat Heinz Strunkin faktapohjainen, juuri suomennettu romaani Kultainen hansikas (Sammakko, 2019) sekä Rainer Werner Fassbinderin elokuva Kauppias kaiken aikaa. Siinäkin päähenkilö pakenee sodanjälkeisessä Saksassa alkoholiin.

 

Akinilla on näkemys maasta, josta herkkyys ja kauneus on pari vuosikymmentä aiemmin kitketty. Kultaisen hansikkaan pöytien äärellä nauretaan, mutta ainoastaan hirtehiseen tai ilkeään sävyyn.

Musiikki on eskapistista ja falskin pirteää. Akin muistuttaa, miksi baarin jukeboxin kappaleet ovat käännösiskelmää saksalaisillekin.

”Säveltäjät oli tapettu. Natsit eivät pitäneet musiikista.”

Akin ei esitä selitystä Honkan teoille.

”Lapsena Honka oli keskitysleirillä ja hänet raiskattiin. Kaikki, joille tällaista tapahtui, eivät tietenkään muuttuneet murhaajiksi.”

Baarin ihmiset ovat olentoja, joita Akin katsoo moralisoimatta, melkein luontodokumentin tapaan. Se on humanismia. Katsojan on pakko pohtia, mitä tunteita Honka herättää. Hirviölle toivoo jotain hyvää.

Tarinassa on normaalikin perhe. He ovat kreikkalaisia maahanmuuttajia naapurissa. Asuntoon leviävä haju herättää huomion. Honka ei edes yrittänyt hankkiutua eroon ruumiista.

”Minulle on sanottu, että elokuva menee liian pitkälle. Niin sanovat eivät menneet elokuvaa katsoessaan tarpeeksi pitkälle”, Akin sanoo ja nauraa.

”Elokuvat ovat kuin lääkettä. Vaikka ne toimivat, niistä voi tulla sivuvaikutuksia, kuten huono olo tai migreeni. Joskus käy ilmi, että kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille.”

Fatih Akin: Kultainen hansikas. Elokuvateatteissa.