He ovat paenneet -elokuva yrittää olla omaperäinen nuorisokuvaus
Ohjaaja J-P Valkeapään mystinen taiteellisuus ei toimi.
Meemiä pukkaa. J-P Valkeapään elokuvan He ovat paenneet alussa savu nousee punaisten huulten välistä. Kuvan rajaus, värit ja tunnelma vaikuttavat David Lynchin 1990-luvun Nudes and Smoke -valokuvien toisinnolta. Koska henkilöitä ja lähtökohtia ei ole vielä esitelty, elokuvalla tuntuu olevan kiire päästä samaan viitekehykseen tähtisurrealistin kanssa tai korostaa mystistä taiteellisuuttaan. Erilaisuuden yritys ei ole omaperäinen.
He ovat paenneet on siviilipalvelusmiehen ja koulukodista karkaavan tytön vaellustarina. Nuoret ajavat pakoon aikuisia ja etsivät lapsuuden muistoesinettä maalta ja kaupungista. Kommunikaatio on oikukasta ja umpimielistä. Suggestiiviset äänimaisemat ja unenomaiset kuvat ovat keskeisempää sisältöä kuin puhe. Vastaan tulee outoja vainoajia.
Valkeapään esikoisen Muukalaisen lailla He ovat paenneet on elokuva, joka haluaisi, että sillä olisi salaisuus. Onko kumpaankaan teokseen piilotettu mitään olennaista? Ne vaikuttavat lähinnä design-taidonnäytteiltä, työryhmältä, joka osaa rakentaa arvoituksellisia tiloja vailla käyttötarkoitusta.
Aina kun He ovat paenneet pääsee irti uhkaavasta perustunnelmastaan, kuvat täyttyvät Y-sukupolven teatteriesityksiä muistuttavasta eläinpuvuissa heilumisesta ja muusta luontokitschistä. Ehkä elokuvan ydin on siinä, että se muuttaa melkein aikuisten sopeutumisongelmat melkein aikuisten taiteellisiksi ongelmiksi.
