”Ihan varmasti oot riuhtonu itteäs irti” – Pöydällä pötköttävä äiti saa kuulla kunniansa

Arvio: Marjo Niemi uudistuu kirja toisensa jälkeen. Tuoreimmassa pirskahtelee erityisesti kieli.

kirjat
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

On kirjailijoita, jotka rakentavat niin sanottua yhtenäistä tuotantoa. Marjo Niemi ei. Hänellä on ehkä pyrkimys kirjoittaa aina uudesta romaanista täysin erilainen kuin edellinen, edelliset. Mahdollisesti tietoista pyrkimystä ei ole, vaan kirjoista tulee uudenlaisia pyrkimättä.

Tällä kertaa, neljännessä romaanissa Kaikkien menetysten äiti, erityisen uudenlainen on kieli. Proosateoksessa tuntuu Niemen näytelmäkirjailijan ote. Teksti on nuoren naisen pitkä monologi, ahdistuneen, älykkään, osin aggressiivisen, toisin osin rennosti hauskan, ilmaisukykyisen. Lukeminen vaatii aikaa ja ajatusta, ja niitä kannattaa kirjalle tarjota.

Puhuja Mona ilmaisee itseään työpaikkansa elektroniikkamyymälän kellarivarastossa. Lähellä piipahtavat väliin hänen ”kärsivällinen, hyväksyvä ja hellä” miehensä ja pikkuinen Sylvi-tyttärensä, jotka osaavat molemmat käyttäytyä tavallisesti, ”se on niille käsittämättömän helppoa”.

Pisimpään monologia seuraa pöydällä pötköttävä äitivainaja. Äidille raivoisa saarna on tarkoitettukin, ja äidistä on pääasiassa kyse.

Äiti on tyttärensä kiivassanaisen arvion mukaan syypää pettymyksiin, menetyksiin, epäonnistumisiin, vääriin valintoihin, vailla olemiseen, nöyryytyksiin, häpeään. Runsaat esimerkit kuullaan. ”Ihan varmasti sä oot ravistellu mua itestäs irti, ravistellu ja riuhtonu itteäs irti musta.”