Intohimon huminaa
Teatteri on Oona Airolalle pyhä paikka.
Innostus näyttämötaidetta kohtaan ei jää epäselväksi.
”Kun tulin teatterille, minusta tuntui kuin olisi palannut kohtuun”, Oona Airola sanoo.
Helsingin kaupunginteatterin Humisevan harjun harjoitukset alkoivat viime syksynä.
”Olin yli vuoden näytellyt vain kameran edessä.”
Airola, 31, on elokuvanäyttelijänä voittanut sekä parhaan naissivuosan Jussi-patsaan Juho Kuosmasen elokuvasta Hymyilevä mies (2016) että parhaan naispääosan Jussin Markku Pölösen uudisraivaajadraamasta Oma maa (2018). Viimeksi mainittu sai elokuvateattereissa yli 200 000 katsojaa.
Tänä vuonna Airola on teatterin lisäksi näkynyt poliisisarja Sorjosen uusissa jaksoissa ja päässyt jälleen sivuosa-Jussin ehdokkaaksi.
Ehdokkuus tuli Miia Tervon draamakomediasta Aurora, jossa Airola näyttelee päähenkilön parasta ystävää.
Humisevan harjun Cathy on hurjempi kuin yksikään näistä rooleista.
Tuuli pieksee Yorkshiren nummia, mutta tunteet vasta ihmisiä pieksevätkin. Emily Brontën Humiseva harju kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikaanoniin. Vuonna 1847 ilmestyneestä romaanista on tehty lukuisia näytelmäversioita, jotka oikovat romaanin aikatasohyppelyjä teatteriyleisölle helpommin ymmärrettäviksi. Niin tekee myös Jo Cliffordin vuonna 1995 sovittama käsikirjoitus, joka sai Helsingin kaupunginteatterissa suomenkielisen kantaesityksensä.
Oona Airola tulkitsee kaupunginteatterin suurella näyttämöllä naispääroolin, Cathyn. Toista pääroolia, Cathyn kadulta löydettyä kasvattiveljeä Heathcliffiä, esittää Markus Järvenpää.
”Olen rakentanut Cathyn oman mielikuvituksen avulla ja kirjasta”, Airola kertoo.
”Luin sitä intensiivisesti tuotantoprosessin aikana ja palaan lavalla yhä uudelleen tuntemuksiin, joita kirja minussa herättää.”
Työryhmä johtajanaan ohjaaja Lauri Maijala alkoi treenata Humisevaa harjua syksyllä 2019 päivä- tai iltaharjoituksina. Harjoitustahti kiihtyi ennen ensi-iltaa. Tammikuun alusta alkaen harjoituksia oli päivällä ja illalla.
Laulutaitoinen Airola on aiemmin näytellyt Helsingin kaupunginteatterissa Tenorit liemessä -farssissa vuonna 2017.
Maijalan ohjauksessa hän on tätä ennen esiintynyt kaksi vuotta sitten, KOM-teatterin ylistetyssä sisällissotanäytelmässä Veriruusut. Sieltäkö hänet bongattiin Cathyksi?
”Meitä oli siinä kahdeksan naista, enkä minä siellä omasta mielestäni loistanut, kun kaikki tekivät oman roolinsa yhtä hyvin”, Airola sanoo ja nauraa.
Humisevan harjun tuottaja kuitenkin soitti. Kysyi, lähtisikö Airola Cathyn rooliin.
Nyt kaupunginteatterin suuri näyttämö ja katsomo tuntuvat ensikertalaisesta todella suurilta:
”Olen harjoituksissa parhaani mukaan yrittänyt päästä katsomaan, miltä esitys näyttää parven ja permannon näkökulmasta. Se on hankalaa, koska on vain vähän kohtauksia, joissa en ole mukana.”
Vuorosanat heräävät eloon, jos näyttelijä ymmärtää, mistä roolihahmossa on kyse.
Päärooliin liittyy tehtäviä, joita tavallinen katsoja ei tule ajatelleeksi.
”Valtava määrä ihmisiä ottaa jostain repliikistäni tai liikkeestäni merkin esimerkiksi tulla näyttämölle tai lähteä pois näyttämöltä.”
Tekniikan henkilökunta voi saman merkin kohdalla alkaa operoida valoja, ääntä tai lavarakennelmia.
”Elokuvissa ja televisiossa esityksen rytmi syntyy leikkauspöydällä, mutta teatterissa me näyttelijät saamme esityksessä kantaa tarinan alusta loppuun.”
Oona Airolan veri veti näyttämölle jo lapsena Kokkolassa, toisinaan sisarusten kanssa.
Lukiossa hän alkoi oivaltaa, että ulkoa tankatut vuorosanat heräävät eloon, jos esittäjä ymmärtää, mistä roolihahmossa on kysymys.
”Siitä alkaen näyttämö on ollut minulle pyhä paikka, jossa ollaan ’satakymmenen lasissa’. Ei puuskuteta täysillä toisia päin, vaan käytetään kaikkia aisteja ja kaikki lavalla olevat ihmiset ovat erityishuomion arvoisia.”
Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterissa 28.4. asti.