Pienoisrautatien lumo
Kiehtovinta omaelämäkerroissa ei useinkaan ole se, miten tarkasti ja uskottavasti niissä sukelletaan minäkertojan varhaisvaiheisiin, vaan se, miten eri aikatasot tekstissä vaihtelevat, rinnastuvat, limittyvät ja sulautuvat toisiinsa, kirjoittaa apulaisprofessori Olli Löytty.
13
MIN
Olen suurperheen ainoa lapsi. Kasvoin kodissa, joka oli ennen minua ollut täynnä elämää, kesakkoisia pojankasvoja, ruskettuneita koipia ja auringon valkaisemia liinatukkia. Pääsin tutustumaan suurperheeni elämään mustavalkovalokuvien ja väridiojen avulla. Se kaikki näytti niin onnelliselta. Veljekset muodostivat suuren keskenään nuhjuavan joukon, joka rakensi roskalaudoista majoja ja linnoituksia, perusti koppakuoriaistarhoja ja matkusti lomilla merenrantaan kuplavolkkarin ahtaalla takapenkillä.
Etäisyyttäni noihin suurperheeni onnenpäiviin kasvatti se, että ennen minua äitini, isäni ja neljä isoveljeäni asuivat kaukana Namibiassa, jossa vanhempani olivat niin sanotussa lähetystyössä. Elämä vieraalla maalla kaukana oli niin läpikotaisen maalaista ja yksinkertaista, että kuvissa näkyvän esineistön ja vaatetuksen puolesta ne olisivat voineet olla peräisin sadan vuoden takaa. Se oli tapahtunut kokonaan toisessa maailmassa kuin missä itse vartuin. Olen kosmopoliittiperheessä kasvanut savolainen, haikaranpesään kuoriutunut pullasorsa.
Kun kasvoin ja kävin koulua Mikkelissä, suurin osa veljistäni oli jo muuttanut tai muuttamassa omilleen. Ne muutamat vuodet, jotka muistan lapsuudestani samassa kodissa heidän kanssaan, tuntuvat nyt epätodellisilta, kuin lapsena nähdyltä elokuvalta, josta mieleen on jäänyt vain tunnelma, tunnusmusiikin etäinen kaiku. Myöhemmät kokemukseni ainoana lapsena ovat peittäneet alleen monilapsisen varhaislapsuuden tapahtumat ja yksityiskohdat.
Jotain kuitenkin kuvittelen muistavani, kuten sen, että käsistään taitavat veljeni puuhailivat ja askartelivat yhdessä päivät pitkät. Heidän toimeliaisuutensa kanavoitui vähitellen musiikkiin; kolmesta tuli ammattimuusikoita. Yksi veljistä oli erityisen kätevä, ja hän rakensi talomme alakertaan pienoisrautatien. Se taisi olla hienointa mitä olin koskaan omin silmin nähnyt, jotain niin suuritekoista ja vaivaa vaativaa, etten sellaiseen kuunaan itse kykenisi. Muistan tarkasti, millaista ääntä juna piti kiertäessään paperimassasta tehtyä, vihreäksi maalattua kumpuilevaa maastoa, jossa oli siellä täällä siltoja ja tunneleita. Minäkin sain vääntää nopeudensäädintä, jolla vauhtia vähennettiin kaarteissa ja päästeltiin täysillä koko pienoismaailman mittaisella suoralla. Kaasuttamisen vaikutus radalla kulkevaan junaan tuntui suorastaan maagiselta.
