”Olen liian radikaali japanilaiselle yhteiskunnalle” – Säveltäjä Ryuichi Sakamoto vastustaa ydinvoimaa
Synteettistä musiikkia tekevästä Sakamotosta kertova dokumentti saa Suomen ensi-iltansa Season Film Festivalilla.
Säveltäjä Ryuichi Sakamoto kertoo kertoo päivistä vuoden 2001 World Trade Center -iskun jälkeen: tuolloin oli hänen elämänsä ainoa viikko ilman musiikkia.
”Meluisa ja kiireinen New York oli täysin hiljainen. Ensimmäinen musiikki, mitä lopulta kuulin, oli akustinen kitara puistossa.”
Säveltäjä oli kakkoskodissaan Manhattanilla. Kauhun valtaamassa kaupungissa hän ymmärsi jotain olennaista musiikin luonteesta.
”En huomannut musiikin puutetta. Pelko ja ahdistus hallitsivat New Yorkia ja minuakin. Emme kyenneet luomaan musiikkia tai nauttimaan siitä”, hän sanoo.
”Luodaksemme kulttuuria ja nauttiaksemme siitä, oli se musiikkia, elokuvaa tai tanssia, tarvitaan rauha. Vuonna 2001 ymmärsin, mikä on rauhan ja musiikin suhde.”
Japanilaisen Sakamoton ensi kesän konsertit suurilla areenoilla Berliinissä, Lontoossa ja Barcelonassa on loppuunmyyty.
Hän esittää nykyään taidemusiikkia, eräänlaista modernia klassista. Viime vuonna ilmestynyt albumi async on sävyiltään ambientia eli keskittymistä edellyttävää, haurasta tunnelmamusiikkia.
Uran alussa, ennen syntetisaattorien yleistymistä Sakamoton instrumentti oli piano.
Hillittyä ja vähäeleistä Sakamotoa ei uskoisi entiseksi poptähdeksi, jolla on myös kiitetty näyttelijänura. Japanissa hän on superjulkkis, joka muistetaan yhä Yellow Magic Orchestra -bändistä. Sen levyt myivät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hyvin lännessäkin.
YMO oli Kraftwerkin rinnalla konerytmien suunnannäyttäjä toisaalta kohti hiphopia, toisaalta nykyaikaista tanssimusiikkia.
Sakamoton suurin hitti on edelleen Merry Christmas Mr. Lawrence -elokuvaan sävelletty Forbidden Colours. Säveltäjä myös näytteli elokuvassa David Bowien rinnalla. 1980- ja 1990-luvuilla Sakamoto työskenteli yhä enemmän lännessä, esimerkiksi David Byrnen, Bootsy Collinsin ja Iggy Popin kanssa.
Season-elokuvafestivaaleilla Suomen-ensi-iltansa saava, Stephen Nomura Schiblen ohjaama dokumenttielokuva Ryuichi Sakamoto: Coda esittelee myös taiteilijan toisen puolen.
”Olen liian radikaali japanilaiselle yhteiskunnalle”, Sakamoto toteaa.
Sakamoto on kovaääninen ydinvoiman vastustaja. Sitä ei katsota Japanissa aina hyvällä, vaikka maassa tapahtui seitsemän vuotta sitten yksi pahimmista ydinvoimalaonnettomuuksista, Fukushiman ydinkatastrofi.
Maanjäristys, tsunami ja niitä seurannut Fukushiman onnettomuus muuttivat maaliskuussa 2011 miljoonien japanilaisten elämän. Yli 160 000 ihmistä evakuoitiin radioaktiiviselta riskialueelta.
Katastrofi aloitti Sakamoton elämässä uuden ajan. Ydinvoima-asioihin liittyvä aktivismi oli ollut hänelle tärkeää jo 1980-luvulta alkaen, ja hän oli tavoitellut luontoystävällistä elämäntapaa. Nyt hän tarttui todella toimeen.
Tokiossa Sakamoto on ollut vuodesta 2012 alkaen keulakuvana neljässä No Nukes -konsertissa, joilla kerätään rahaa ydinvoiman vastaiseen järjestötyöhön. Hän myös osallistuu mielenosoituksiin, ja se ei ole Japanissa tavanomaista julkisuuden henkilöille.
Ohjaaja Stephen Nomura Schible on tunnustatunut Sakamoton suureksi ihailijaksi. Hän päätti pyrkiä henkilökuvadokumentin tekoon kuultuaan muusikon aktivismista.
Japanilais-amerikkalainen Schible ei ollut aiemmin ohjannut yhtään pitkää elokuvaa, mutta hän oli työskennellyt musiikkidokumenttien parissa sekä toiminut muun muassa yhtenä tuottajana elokuvassa Lost in Translation.
Sakamoto innostui dokumentista, koska halusi kertoa laajemmin aktivismistaan.
Japanilaiset televisiokanavat eivät Sakamoton tähteydestä huolimatta kuitenkaan tilanneet dokumenttia, koska aihepiiri on riskialtis. Ydinvoima ja Fukushima ovat puheenaiheita, joita valtavirta välttelee.
Schiblen mukaan ristiriita on kiehtova: Sakamoto, joka haluaa rehellistä puhetta vaikeasta asiasta, on todellinen isänmaanystävä.
Kuvaukset alkoivat vuonna 2012, ja niitä tehtiin yli kolmen vuoden ajan. Japanin julkisen palvelun televisio NHK tuli mukaan dokumentin tuotantoon vasta kuvausten jälkeen.
”Kameran läsnäolo tuntui hyvin ärsyttävältä.”
Dokumentissa ole puhuvia päitä, jotka kehuisivat tuttavaansa ja kollegaansa. Ohjaajan ihaileva näkökulma ei sinänsä näy. Äänessä on vain Sakamoto itse, ja hänkin harvoin. Kamera seuraa muusikkoa esimerkiksi kotistudiossa, New Yorkin kaduilla ja mielenosoituksessa.
”Olen luonteeltani ujo. En ulospäinsuuntautunut. Kameran läsnäolo tuntui hyvin ärsyttävältä. Etenkin koskettimien parissa toisten katse vaikeutti keskittymistä”, Sakamoto kuvailee.
Erityisen hankalaa oli melu.
”Kun äänitin musiikkia, muut äänet häiritsivät.”
Dokumentti näyttää, kuinka Sakamoto etsii ja löytää uusia ääniä kaikkialta: luonnosta, vaikka kaupungin kaduilta. Säveltäminen on orgaanista työtä, joka ei lähde ainoastaan säveltäjästä itsestään.
Eikä se lähde omia tekemisiä tutkimalla. Sakamoto ilmoittaa ykskantaan, ettei hän ole kiinnostunut menneestä urastaan.
”Olen enemmän kiinnostunut tulevasta. Tähtään eteenpäin.”
Eikä hän ole katsonut elokuvia, joissa näytteli.
”Vihaan roolisuorituksiani.”
Paluuta näyttelijäksi on turha odottaa. Toisaalta Sakamoto kertoo näyttelemisen olleen silmiäavaavaa, kuten muutkin yhteistyötä edellyttäneet projektit.
”Yhteistyöhankkeissa pääsen kokemaan sellaisia taitoja ja lahjoja, joita minulla ei ole. Jos osaisin soittaa kitaraa hyvin tai laulaa, en työskentelisi kitaristien ja laulajien kanssa. Mutta olen surkea laulaja ja kitaristi, joten tarvitsen osaajia ja heidän kanssaan jaan uudenlaisen kokemuksen, samaan tapaan kuin elokuvaa yhdessä tehdessä.”
Deadlinet ovat säveltäjälle aivan välttämättömiä, ja siitäkin dokumentti kertoo.
”Ilman deadlinea mikään ei valmistu. Muutan, korjaan, lisään jotain loputtomiin. Joskus joudun itse asettamaan tiukan määräajan itselleni kuin elokuvatuottaja.”
Kesken kuvausten Sakamoto sairastui suunielun syöpään. Se on dokumentissa sivujuonne.
Ydinaktivismi Japanissa ja syöpä kuulostavat suorastaan väkivaltaisilta aiheilta henkilökuvassa. Ryuichi Sakamoto: Coda on kuitenkin sävyltään sisäistä rauhaa huokuva elokuva.
Kun Sakamoto tekee musiikkia, kaiken muun tulee unohtua. Hän sulkeutuu studioonsa ja käynnistää koneet. Dokumentissa hän säveltää musiikkia etenkin Alejandro Gonzales Inarritun elokuvaan The Revenant. Tuosta soundtrackista hän sai Golden Globe -ehdokkuuden.
Eikä Sakamoto kiellä ironiaa siinä, että hän luo tietokoneella ja syntetisaattorilla musiikkia, vaikka hän myös puhuu monia tieteen kehityssuuntia vastaan.
Etenkin uran alkuvaiheessa hänen musiikkinsa oli suorastaan teknologiasta innostunutta.
”Ihmiskunnan pitää kohdata ristiriitansa luonnon kanssa. Japanin tsunami ja maanjäristys ovat symbolisia tapahtumia tässä luonnon ja ihmisen suhteessa”, Sakamoto sanoo.
”Codassa on vanhaa 1980-luvun dokumenttikuvaa, jossa olen hyvin optimistinen teknologiasta, tietokoneista ja laitteista. En voi enää olla niin optimistinen.”
Koneet eivät ratkaise kaikkea. Sakamoto sanoo, ettei hän enää luota edes pianoon samalla tavalla kuin ennen.
”Nyt näen pianonkin teollisena tuotteena. Se on minulle läheisin instrumentti, mutta myös kuin ase: pianon jousien vahvuus on kymmenen tonnia. Piano on ristiriita. Minussa on ristiriita, kun soitan pianoa. Me keksimme tätä teknologiaa.”
Piano on herkkä soitin, jonka valmistaminen edellyttää suuria koneita ja paljon metallia. Silti teknologia voi tarjota keinoja taiteen tekemiseen jopa vähemmän ympäristöä kuormittaen kuin muilla keinoilla.
”Emme voi palata jääkauden aikaiseen elämäntapaan. Teknologian kanssa pitää elää. Teknologia voi korjata joitain ongelmiamme. Toivon niin”, Sakamoto sanoo.
”Olen optimistinen – tavallaan. Minulla on lapsia ja lapsenlapia. Planeetta pitää jättää tuleville sukupolville.”
Haastattelu on tehty Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2017.
Ryuichi Sakamoto: Coda -dokumentti esitetään Season Film Festivalilla Helsingissä perjantaina 6.4. Maxim 1:ssä klo 21.15, lauantaina 7.4. Maxim 2:ssä klo 16.15 sekä sunnuntaina 8.4. Kinopalatsi 1:ssä klo 16.15.