Notre Dame oli yhtä paljon sanoja kuin puuta ja kiveä – Palanut katedraali voidaan korjata, mutta mielissä liekit roihuavat pitkään

Essee: On vaikea kuvitella toista rakennusta, jonka tuhoutuminen ravistelisi kautta maailman samalla tavalla, kirjoittaa suomentaja Tarja Teva Parnasso-lehdessä.

kulttuuri
Teksti
Tarja Teva

Notre Damen katedraali Pariisissa paloi 15. huhtikuuta 2019. Uutiskuvat roihuavasta katosta levisivät hetkessä ympäri maailman.

Suomentaja Tarja Teva tarkastelee Parnasso-lehden (2/2020) esseessään Notre Damen merkitystä, joka kattaa yhtä lailla uskonnon, politiikan, kulttuurin ja ihmisten henkilökohtaiset muistot.

”On vaikea kuvitella toista rakennusta, jonka edes osittainen tuhoutuminen ravistelisi kautta maailman samalla tavalla kuin mitä Notre Damen palon jälkeen on saatu todistaa.”

Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin kokonaisuudessaan.

 

Liekkien roihu huhtikuisena maanantai-iltana vuonna 2019 on piirtynyt verkkokalvoillemme. Sen näkevät kaikki ne, jotka katselivat palavaa Notre Damea läheisiltä silloilta ja Seineä reunustavilta kaduilta. Sen näkevät myös  kaikki, jotka kautta maailman seurasivat tuhon etenemistä televisiosta tai näkivät kuvia lehdistä ja verkkosivuilta.

Liekkien roihu säilynee kollektiivisessa kuvastossamme vuodet ja vuosikymmenet, ja siitä tulee osa myös vielä syntymättömien kuvastoa. Notre Dame rakennetaan ja kunnostetaan uudelleen, mutta liekit säilyvät. Kun näytetään kuva katedraalista, mukana seuraa myös kuva liekeistä.

Tulipalon jälkeisinä viikkoina puhuttiin paljon yhteisestä menetyksestä. Notre Damen kerrattiin kuuluvan paitsi pariisilaisille ja ranskalaisille myös kaikille eurooppalaisille ja koko maailmalle. Me kaikki menetimme jotain. Myös he, joilla ei ollut kummoistakaan suhdetta palaneeseen katedraaliin, tiesivät, että jotain tärkeää oli poissa.

 

Notre Dame on rakennettu yhtä lailla sanoista kuin kivestä, tammihirsistä ja lyijystä. Victor Hugo kirjoitti romaanin, joka kenties pelasti huonokuntoisen katedraalin purkutuomiolta kohta kaksisataa vuotta sitten. Romaani Pariisin Notre Dame ja kaikki siitä tehdyt populaarikulttuurin tulkinnat ovat tehneet kirkosta tutun tavalla, johon goottilaisrakennus tuskin olisi muutoin kyennyt.

Sanat ovat rakentaneet sitä myös monen muun kirjailijan tuotannossa, ja tuhoisan palon jälkeen voikin helposti todeta, että katedraali kohoaa rakenteeltaan entistä lujempana, kun siitä on kirjoitettu artikkeli ja analyysi toisensa jälkeen. Ihmiset ovat lukeneet lukemasta päästyään kymmeniä ja satoja lehtijuttuja, ja kirjastoissa katedraalia käsitteleviä kirjoja saa jonottaa pitkään.

Notre Dame on kulkenut monen romaanihenkilön rinnalla vuosisatojen ajan. Se on tapahtumapaikka, taustakuva, maisema. Joskus päähenkilö, kuten Victor Hugolla. Se kertoo ajasta, se kertoo tunteista ja mielialoista.

Aikakaudesta riippuen se on ollut milloin syli ja turva, milloin synkkä varjo kaupungin yllä. Useimmiten kirjallisuudessa toki ylistetään sen kauneutta, mutta kuvasipa Joris-Karl Huysmans sitä 1800-luvun lopulla raatomaiseksi kivikasaksi ja raskaaksi norsuksi.

Katedraali on mukana lukemattomissa runoissa eri vuosisadoilta. Gérard de Nerval kirjoittaa, kuinka Notre Dame on nähnyt Pariisin syntyvän ja kenties vielä jonain päivänä soittaa sille kuolinkelloja tuhansien vuosien perspektiivissä. Paul Verlaine palasi Notre Dameen yhä uudelleen runoissaan, joissa kuvasi sielun kuohuntaa toisinaan epätoivoisesti ja sitten taas valoisammin ja lopulta jopa leikkisästi.

Verlainen kanssa onnettoman rakkauden kokenut Arthur Rimbaud puolestaan liitti kirkon säkeisiinsä varsin kriittisesti ja hieman happamastikin. Louis Aragonin toisen maailmansodan aikaan kirjoittamassa runossa Notre Dame nousee Seinen virtauksista kuin rakastaja ja kohoaa Pariisin vastarinnan symboliksi.

Notre-Damen katedraali tuhoutui osittain tulipalossa tammikuussa 2019. Kikko kuvattuna huhtikuussa 2019.
Notre-Damen jälleenrakennus on samaan aikaan sekä kunnianhimon kilvoitttelua että nöyryyyden ja sivistyksen hiljaista harjoitusta. © Philippe Lopez / AFP / LEHTIKUVA

Tieteeseen maailmankuvansa perustanut Paul Claudel meni uteliaisuudesta joulumessuun Notre Dameen ja koki pyhyyden niin väkevästi, että kääntyi katolilaiseksi. Hänen teksteissään katedraali edustaa uutta syntymää. Se on koulu, jossa hän on ”oppinut kaiken minkä tietää ja tullut siksi joka on”.

Claudelin aikalainen Charles Péguy palasi katoliseen uskoonsa kiihkeän sosialismiaktivismin jälkeen, ja myös hänelle Notre Dame oli sekä hengellisyyden että poetiikan lähde. Myöhemmin katedraali löytyy niin Marcel Proustin, Anatole Francen kuin André Malraux’n ja monen muun proosasta.

Muutamia kirjailijoita yhdistää Claudelin ja Péguyn tavoin Notre Dameen harras katolisuus, mutta useimmille muille katedraalin merkitys syntyy kokemuksesta, jonka itse kullekin luovat arkkitehtuuri, valo, musiikki, historian vaiheet ja sadat muut pienet palaset. Notre Dame on kuva Pariisista, olennainen osa kaupunkia ja usein myös metafora koko kaupungille.

Katedraalin kauneutta ylistetään kirjallisuuden lisäksi kymmenissä lauluissa. Elokuvissa se joko vilahtaa tuon tuostakin tai saa tarkemman tarinallisen roolin, ja kuvataiteessa sen löytää monen muunkin kuin Claude Monet’n, Paul Signacin ja Marc Chagallin maalauksissa.

Vuorokaudenaikojen kulku, auringonnousut ja -laskut, hehku kellotornien takana, rusko taivaalla piirtyvät mieliin monista teoksista. Niin vahvasti katedraali on ihmisten kokemusmaailmassa, että järkytys ja suru eivät yllätä. Surun muodot ja kohteet ovat moninaisia: yksi murehtii pyhää paikkaa, toinen kulttuuriperintöä, maamerkkiä ja arkkitehtuuria tai vaikkapa kahdenkymmenenyhden hehtaarin tammimetsää.

Jokaisen suru on kiinnittynyt siihen, mikä merkitsee itselle eniten. Jokaisella on ollut omat tarinansa: kuka on tuntenut pyhyyden hetken messussa tai arkkitehtuurin mahdin edessä, kuka muistaa kuinka vieraili kirkossa käydessään ensi kertaa Pariisissa interraililla tai seuramatkalla. Moni tuntee Disneyn piirroselokuvan ja huokaisi helpotuksesta kun kellotornit säilyivät ja Quasimodo sai edelleen pitää asumuksensa.

Ja kuinka paljon onkaan ollut niitä, jotka ovat surreet tammihirsistä tehtyä alakattoa. Tuhattakolmeasataa hirttä, jotka upotettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi suohon ja joita sen jälkeen kuivatettiin toiset kaksikymmentä vuotta ennen kuin ne olivat valmiit kantamaan katedraalin rakenteita.

Tammista alakattoa ei nähnyt yksikään tavallinen kirkossa kävijä, ja lähinnä keskiaikaiseen arkkitehtuuriin tai taidehistoriaan perehtyneet ovat tienneet tätä ”metsäksi” kutsuttua rakennetta edes olleen.

 

On vaikea kuvitella toista rakennusta, jonka edes osittainen tuhoutuminen ravistelisi kautta maailman samalla tavalla kuin mitä Notre Damen palon jälkeen on saatu todistaa.

Palmyran antiikkisen kaupungin täydellistä tuhoa on toki kauhisteltu. Pommit, onnettomuudet ja tulipalot ovat raadelleet arkkitehtuuria nyt ja ennen. Mutta muistaako moni, millainen oli Palmyra tai moni muu tuhoutunut kirkko, temppeli tai muu rakennus?

Notre Dame sijaitsee monella tapaa Pariisin keskipisteessä. Pienellä Île-de-la-Citén saarella ovat sijainneet kaupungin vanhimmat asumukset jo ennen roomalaisia, ja aukio katedraalin edustalla on nollapiste, josta lasketaan Ranskan tieverkoston kilometrit.

Notre Damen paikalla pyhyyttä on palvottu pakanallisista ajoista lähtien. Siinä sijaitsi Jupiterille omistettu roomalaistemppeli. Sen tilalle rakennettiin varhaiskristillinen kirkko, tämän jälkeen merovingiajan kirkko ja viimeksi karolingilainen katedraali. 1100-luvulle tultaessa kaupungin väkimäärä oli alkanut kasvaa niin, että tuli tarve uudelle katedraalille. Vaurastuminen ja tekninen rakennustaito tekivät kirkkoarkkitehtuurille mahdolliseksi tavoitella yhä suurempaa ja kauniimpaa ja käynnistää kilpailu toisiin kaupunkeihin rakennettujen katedraalien välillä.

Koska kuninkaiden linnat sijaitsivat yleensä kaupunkien ulkopuolella, katedraalista tuli kaupungin tunnus. Katedraalit liittyivät läheisesti myös Ranskan kuninkaisiin, sillä heidät siunattiin tehtäväänsä Reimsin katedraalissa ja haudattiin Saint-Denisin katedraaliin Pariisin pohjoispuolelle.

Notre Damelle jäi näin toisenlainen symbolinen arvo, johon on vuosisatojen mittaan voinut liittää milloin kuninkaanvallan, milloin tasavallan yhtä lailla kuin pyhyyden ja maallisuuden, aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Notre Dame on myös yksi eurooppalaisen opin ja sivistyksen synnyinsijoista. Sen luostarikoulussa opetettiin lähinnä teologiaa ja filosofiaa ja sinne tultiin opiskelemaan läheltä ja kaukaa Pohjolaa myöten, kunnes puolen kilometrin päähän alettiin rakentaa Sorbonnen yliopistoa. Vasta silloin opetus sai itsenäisen aseman luostarien ja kirkon huomasta.

 

Myös Abélardin ja Héloïsen traaginen rakkaustarina sai alkunsa juuri Notre Damen paikalla olleessa luostarikoulussa, jossa Abélard sai oppilaakseen älykkään Héloïsen. Jokainen ranskalainen on lukenut Notre Damen historiaa koulukirjoista, mutta moni historiankäänne lienee tullut tutuksi vasta kuluneen vuoden aikana kun tiedotusvälineissä on perehdytetty asioihin, jotka kaikki tuskin olivat entuudestaan tuttuja mutta jotka nyt ovat alkaneet tuntua itsestäänselvyyksiltä.

Nyt moni muistaa, milloin Notre Damessa järjestettiin ensimmäinen säätyjen yleiskokous reilut seitsemänsataa vuotta sitten samoin kuin sen mikä oli Pärttylinyön verilöyly.

Jälleen tunnetaan myös tarina siitä, että Ludvig XIII rukoili katedraalissa lasta, jota ei ollut yli kahdenkymmenen avioliittovuotensa aikana saanut. Rukous ilmeisesti kuultiin ja vuotta myöhemmin syntyi poika, josta kasvoi Ludvig XIV eli Aurinkokuningas.

Tulipalon jälkeiset ajat ovat antaneet myös monen muun eurooppalaisen kerrata kuin ohimennen maanosan historiaa, joka on vuosisatojen kuluessa ollut yhteistä eikä ainoastaan yhden maan sisäistä taistelua vallasta ja kunniasta. Uskonsodat ulottuivat kaikkialle, Napoleonin sotaretket samaten, ja valistuksen aatteet muuttivat ajattelutapaa kautta Euroopan.

 

Valistusfilosofit korostivat järkeä ja halveksuivat taikauskoa. Ajatusta kuninkaan jumalallisesta asemasta ja oikeutuksesta samoin kuin kirkon vallasta alettiin kyseenalaistaa. Samaan aikaan hovin huikentelevainen rahankäyttö ja leivän loppuminen kansalta johtivat Ranskan suureen vallankumoukseen, jonka aikana kirkkojen omaisuus kansallistettiin ja Notre Dame muutettiin hetkellisesti maalliseksi Järjen temppeliksi.

Kirkon omaisuutta varastettiin tai käytettiin käytännöllisiin tarpeisiin, kun vaikkapa mahtavia kirkonkelloja sulatettiin ja niistä valmistettiin kanuunoita. Näiden vuosien aikana myös Notre Damen etufasadin kahtakymmenentäkahdeksaa Raamatun kuninkaan patsasta erehdyttiin luulemaan Ranskan omiksi kuninkaiksi, joten ne riistettiin paikaltaan ja niiltä katkaistiin kaulat.

Vallan kaapattuaan kymmenen vuotta vallankumouksen alkamisen jälkeen Napoleon palautti Notre Damen takaisin kirkoksi ja halusi, että hänet vihitään siellä keisariksi mahdollisimman komein menoin. Hän tahtoi tilaisuudelle ennen kaikkea uljaan näyttämön ja määräsi katedraalin riisuttavaksi sisältä, jotta voisi lavastaa siitä mieleisensä tavalla.

Lopputulos ei järin enää kirkkoa muistuttanut. Tärkeintä oli osoittaa omaa valtaa ja aloittaa uusi keisarivallan aikakausi toisella tavalla kuin mitä kuninkailla oli ollut tapana.

 

Vallankumouksen ja Napoleonin lisäksi vuodet olivat muutoinkin kohdelleet katedraalia kaltoin, ja 1820-luvulle tultaessa oli alettu suunnitella sen hävittämistä kokonaan ja upouuden rakentamista tilalle. Romantiikan aikakausi ja Victor Hugo yhdessä luomiensa Quasimodon ja Esmeraldan kanssa palauttivat goottisen arkkitehtuurin arvostuksen, ja niin Notre Dame kunnostettiin perusteellisesti ja siitä tuli goottilaisempi kuin se oli koskaan ollut.

Vasta tämän jälkeen alkoi vallalle tulla ajatus rakennusten alkuperäisyyden säilyttämisestä, mikä on näkynyt myös keskustelussa siitä, pitääkö Notre Damen tuhot korjata niin että kirkko muistuttaisi tismalleen sitä mikä se vielä huhtikuun viidennentoista aamuna oli. Niin ajattelee moni, joka haaveilee jopa tammihirsirakenteiden korjaamisesta samalla tekniikalla uusista hirsistä.

Alkuperäisyyden haaveilijoilta on helposti unohtunut, kuinka paljon vuosisadat olivat Notre Damea muuttaneet kunkin aikakauden aatteiden, vaurauden tai sen puutteen sekä arkkipiispojen ja kuninkaiden mieltymysten mukaan. Hartaasti uskonnollinen Ludvig XIII palkitsi juhlallisesti kirkon ja Neitsyt Marian, joka oli kuullut hänen rukouksensa perillisestä. Hän määräsi pääalttaria uudistettavaksi ja tilasi monia merkittäviä taideteoksia, jotka säilyivät tulipalosta.

Aurinkokuningas jatkoi isänsä työtä pitkän valtakautensa aikana. Samalla tavalla muutoksia on syntynyt sitä ennen ja sen jälkeen, sillä on selvää, että suuren katedraalin loisto ei synny kerralla varsinaisen rakennuksen noustessa paikalleen.

Aatemaailman muuttuminen yhdessä teknisen kehityksen kanssa oli muokannut ulkoasua muun muassa niin, että osasta synkkänä pidetyistä lasimaalauksista luovuttiin ja tilalle tulivat puhtaat ikkunat tuomaan enemmän valoa kirkkoon. Toinen aikakausi puolestaan palautti lasimaalaukset, mutta tällä kertaa lasit olivat kirkkaammat.

 

Katedraali on orgaaninen osa ympäröivää maailmaa eikä se ole koskaan jäänyt erilliseksi saarekkeeksi omalle saarelleen. Monien postikorteista tuntemat mielikuvitusolennot, gargoilit ja khimairat eivät nekään ole 1200- ja 1300-lukujen alkuperäisiä tuotoksia vaan 1800-luvun uusgotiikkaa. Eivätkä gargoilit edes syökse vettä niiden aiempien vuosisatojen tarkoituksen mukaan, vaan edustavat vain mielikuvaa siitä, mitä gotiikka oli ollut ja mitä tehtävää ne tuohon aikaan olisivat palvelleet.

Notre Dame on monella tapaa toiminut myös tasavaltalaisuuden näyttämönä. Poliittinen rooli sillä on aina ollut, ja Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen tasavalta on ottanut yhä merkittävämmän roolin sen symboliikassa. Valtio on omistanut sen vallankumouksesta lähtien, ja se on ollut etenkin valtion ja kirkon vuonna 1905 erottamisen jälkeen ollut tunnustuksettomassa Ranskassa monien kansakuntaa yhdistävien tapahtumien keskipisteenä.

Pariisin vapauduttua natsivallasta vuonna 1944 siellä järjestettiin kiitosmessu, mutta ilman piispaa, koska tämä ei ollut kieltäytynyt pitämästä messuja Vichyn hallitukselle. Presidentit Charles de Gaulle, Georges Pompidou ja François Mitterrand on kukin haudattu lähipiirin läsnäollessa toivomassaan paikassa Pariisin ulkopuolella, mutta heidän valtiolliset muistotilaisuutensa on järjestetty samaan aikaan Notre Damessa oman maan vallanpitäjät ja valtiojohtajat kautta maailman kutsuvierainaan.

Katedraalin kellot soivat ensimmäistä kertaa sitten tulipalon syyskuussa 2019, kun niillä kunnioitettiin presidentti Jacques Chiracin muistoa. Siten Notre Dame oli läsnä hautajaisissa, vaikka messu täytyi järjestää kilometrin päässä Saint Sulpicen kirkossa.

 

Politiikan väline Notre Dame oli myös seitsemän vuotta sitten kun tunnettu äärioikeistolainen kirjailija ja historijoitsija ampui itsensä sen pääalttarin edessä. Hän jätti alttarille jäähyväisviestin, jossa perusteli tekonsa olevan vastalause maansa ja maanosan kehitykselle. Viestissä hän kirjoitti valinneensa katedraalin itsemurhan tekopaikaksi, koska hänen mukaansa katolisuus ei koske vain uskontoa vaan kulttuuria yleensä, ja kirkot ovat osoitus eurooppalaisesta neroudesta.

Aluksi me luomme rakennuksia, sen jälkeen rakennukset alkavat luoda meitä, lausui Winston Churchill. Kirkot, katedraalit, temppelit ja muut pyhät paikat ovat niitä julkisia rakennuksia, jotka ovat eläneet arjessamme kauan ennen kuin myös linnoista, palatseista ja museoista tuli yhteistä omaisuuttamme.

Arkkitehtuurista tulee osa mielenmaisemaamme, ja rakennukset ottavat sijan yhteisestä alitajunnastamme. Vuosisadat ovat saaneet uskomaan rakennusten pysyvyyteen niin että niiden haavoittuvuus unohtuu helposti.

Tulipalo järkyttää jo siksi, että eihän kivestä rakennetun kirkon kuulu palaa. Vasta liekit paljastavat mitä kätkeytyy ikuisen pinnan alle. Nyt Notre Dame on rampa. Se on muotopuoli kuten Quasimodo. Kyttyräselän sijaan selkä on notkahtanut kokonaan, sitä ei ole.

Katedraalia ei valaista tuttuun tapaan iltaisin. Se hohtaa surumielisenä hämärässä ja saa ohikulkijan terästämään entisestään katsettaan ja tutkimaan sen haavoja.

 

Miltei vuosi on kulunut pelkästään sen turvaamiseen, etteivät tuhot kasva entisestään. Kaikkien ammattiryhmien rakentajien on täytynyt suojata itsensä huolellisesti lyijyltä, joka tunkeutui sulaessaan kaikkialle. Ulkoisia tukikaaria on vahvistettu, ja paljon näkymätöntä työtä tehty. Haavoittunutta rouvaa on hoidettu hellästi, ja varsinainen entisöiminen päästään vasta nyt kunnolla aloittamaan.

Pyhyyden kokemukseen ovat aina liittyneet symbolit. Tulipalon jälkeen Notre Damen kohta tuhatvuotista tarinaa voidaan kertoa jälleen uusin painotuksin. Kun tuli oli saatu taltutettua, voitiin todistaa ensimmäistä ihmettä. Pieni patsas Neitsyt Mariasta lapsi sylissään oli säilynyt jalustallaan ehjänä, vaikka kaikki ympäriltä muutamien senttimetrien päästä oli tuhoutunut katon romahtaessa. Koska Neitsyt Maria on Notre Dame, kirkko itse, patsaan pelastuminen oli kuin merkki suojeluksesta.

Luhistuneen suippotornin huipulla ollut kuparinen kukko arveltiin kaiken muun mukana menetetyksi. Vuorokautta myöhemmin kukko kuitenkin löytyi paiskautuneena kymmenien metrien päähän rakennuksesta. Se oli luonnollisesti vaurioitunut lennollaan miltei sadan metrin korkeudesta, mutta sen sisällä olleet kolme pyhäinjäännöstä säilyivät.

Jonkinlaisena ihmeenä moni pitää myös sitä että suippotornia ympäröineet kahdentoista apostolin ja neljän evankelistan patsaat oli viety entisöitäväksi vain neljä päivää ennen paloa, minkä ansiosta ne säilyivät varmalta tuholta.

Sylvain Tesson kirjoitti pian palon jälkeen ilmestyneessä kirjassaan Notre Dame de Paris–Ô reine de douleur (”Notre Dame – kärsimyksen kuningatar”), että tornin romahtaminen kuvastaa aikaamme. Tornin kuului olla jotain mikä kestää vaikka maa järkkyisi, mutta nykyinen karnevalistinen aikamme kohottaa ihmisen kaiken muun yläpuolelle ei enää ansaitse torniaan ja siksi on luonnollista että se valitsee vetäytyä näyttämöltä.

Taivaan pilareissa (suom. Anu Niroma, WSOY 1990) keskiaikaisen katedraalin rakentamisesta kirjoittanut Ken Follett kuvaa niin ikään viime kesänä ilmestyneessä kirjassaan Notre Dame, kuinka katedraalin, tämän tuomiokirkon piti nimensä mukaisesti kestää aina viimeiseen tuomioon. Hän vertaa Notre Damea isään, jota pieni poika pitää voittamattomana.

Tornin luhistuminen oli hänelle se hetki, jolloin joutuu surukseen toteamaan, ettei kaikkivoipa isä ollutkaan haavoittumaton. Hänelle katedraalit kertovat siitä mitä ihminen saa yhteistyöllä aikaiseksi. Ne rakennetaan yhdessä, niiden rakentamisen keskeyttävät rahojen loppuminen, sodat ja nälkä. Sitten niitä kokoonnutaan yhdessä jatkamaan, ja kun ne vaurioituvat, ne rakennetaan jälleen yhteistyössä uudelleen.

Siinä missä Notre Damen suippotorni kuvaa Ken Follettille isää, katedraali on Ranskan Akatemiaan kuuluvalle kirjailijalle François Chengille äiti, jonka rakkautta pidetään päättymättömänä ja jota käytetään hyväksi tarkemmin sitä pohtimatta. Yhtenä päivänä äiti kuolee ja suistaa meidät epätoivoon, kun emme ehtineet ilmaista rakkauttamme ja jättää jäähyväisiä.

 

Samalla kun olemme ymmärtäneet, että tuli tuhosi muun muassa kattorakenteiden kymmenet hehtaarit tammimetsää, me olemme vähitellen käsittäneet myös mitä on jäänyt jäljelle, ja se on jopa enemmän kuin kirkon kallisarvoiset historialliset aarteet.

Menetettyä ei voi korvata eikä liekkien viemää saa millään rahasummalla takaisin. Silti tuhkasta nousee Notre Dame, jonka menetetytkin aarteet kajastavat entistä kirkkaampana mielissä. Näemme kuinka sen yhtä aikaa pysyvässä ja kehittyvässä arkkitehtuurissa yhdistyvät taide, tiede, aatteet sekä koko kulttuurinen ja poliittinen historiamme.

Mikään näistä ei ole yksin pariisilaisten tai ranskalaisten omaa. Aatteet ja eri aikojen kulttuurinen perintö ovat aina ylittäneet valtioiden rajat. Notre Damea rakentaneet käsityöläiset ja mestarit kulkivat Euroopassa kaupungista ja rakennukselta toiselle. Oman alansa taitajilla ei ollut yhden maan kansalaisuutta, vaan he olivat tervetulleita tuomaan osaamisensa sinne missä sitä tarvittiin.

Eurooppalaisia puheenvuoroja ja muisteloita kuunnellessa on käynyt selväksi, että Eurooppa on meille yhteinen eikä pelkkä byrokratian keinotekoinen konstruktio. Tuli ei ole ainoa, mikä on tuhonnut Notre Damea. Katedraali elää yhteiskunnan keskellä, ja sitä ovat uhanneet aika itse ja erilaiset valtapelit, poliittiset ja uskonnolliset vallankumoukset, muoti-ilmiöt ja yhä enenevässä määrin myös ilmansaasteet.

Kaiken tämän keskellä Notre Damea on pidetty ikuisena eikä sen arvoa kansallisena ja maailman kulttuuriperintönä kyseenalaista kukaan. Ja kun jotakin pidetään ikuisena, siitä myös tulee ikuinen. Tämän on osoittanut kulunut vuosi, jonka aikana olemme heränneet ainakin hetkellisesti muistamaan, mistä olemme tulleet ja keitä olemme.

 

Notre Dame ei ole koskaan ehtinyt valmistua. Alkuperäisten rakennustöiden katsottiin päättyneen vuonna 1345. Piirustusten mukaan kellotornit jäivät kuitenkin kesken, sillä niiden oli tarkoitus kohota tasapinnaltaan vielä hivenen suipommiksi. Kirkkoa on yli 850 vuoden ajan rakennettu, korjattu, muuteltu, tuhottu ja rakennettu uudelleen.

Pyhäinjäännöksiä on tuotu sen suojiin ja niitä on viety pois. Taideaarteita on menetetty ja niitä on pelastettu museoihin. Uusia on tullut tilalle.

Notre Damen suuri kunnostustyö oli aloitettu ennen tulipaloa. Vanhaa oli tarkoitus korjata ja kunnioittaa modernein menetelmin. Paljon on nyt poissa, mutta rakennus jatkaa rakentumistaan. Apostolit ja evankelistat eivät olisi ilman paloakaan palanneet tuttuina vihertävässä patinassaan vaan silmälle aluksi vieraan syvänruskeina, joksi niiden kuparipinta oli 1800-luvun puolivälissä tarkoitettu.

Muutos on luonnollinen osa katedraalin elämää, ja muuttumistaan se jatkaa myös lieskojen kurimuksen jälkeen. Vielä emme tiedä millainen Notre Dame tervehtii meitä seuraavina vuosikymmeninä, mutta sen tiedämme, että keskustelu arkkitehtuurista ja yhteisestä perinnöstämme ei lakkaa, ja kivestä, puusta ja teräksestä sekä sanoista rakentuu entistä lujempi katedraali.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2020. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.