Näyttelijät raivoavat ja puhuvat selän takana paskaa – Noitavaino näyttää, miksi yhteisö on pakkorako

Arvio: Akse Petterssonin Noitavaino kyseenalaistaa nykyihmisen yhteisöllisyyden.

Akse Pettersson
Teksti
Aurora Rämö
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Maailmasta tai itsestä ei tule koskaan sellaisia kuin haluaisi, vaikka maailmansa loisi itse.

Akse Petterssonin näytelmä Noitavaino on joukko kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa vain teeman tasolla. Petterssonin hahmot eivät kehity mutta kommentoivat metatasolla itseään ja muita.

Jokaisella näyttelijällä on oma osio, johon muiden on osallistuttava. Alun huumori on lähellä Konttori-sarjan kiusallista pikkusieluisuutta. Näyttelijät raivoavat, ovat kateellisia, puhuvat selän takana paskaa, yrittävät turvata oman selviämisensä ja koota joukkoja kuin yläasteen välitunnilla.

Sellaista yhteisö aiheuttaa, mutta sellaisen takia se myös hylkää. Jos ei tunne tukahdutettua raivoa silloin kun muut sitä julistavat, on erilainen. Muut tulkitsevat sen ylimielisyydeksi ja itsekorostukseksi. Silloin saa kiduttaa.

Jos ei tajua, milloin on liikaa ”oma itsensä”, on noita – tai Hanna Raiskinmäen hillitön Harry Potter – joka on oikeutettua polttaa elävältä. Muut hyväksyvät. Muuten mitään yhteisöä ei olisi olemassa.