Tuulten ajokas

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lontoo vuonna 1688. Kuolleenpuun-Angus on 16-vuotias ja yhä tieteilijä Edmond Halleyn palkaton apulainen. Taloustehtävien ja puhtaaksikirjoittamisen ohella hän valmistautuu ”Suureen eksperimenttiin” eli sukelluskokeeseen Thames-joessa.

Finlandia-palkitussa Taivaanpallossa (2018) tavoiteltiin tähtiä. Sen jatko-osassa suunnataan syvyyksiin – meren ja sielun. Kuten Jalosen tuotannossa usein, ajan kuluminen ja muistaminen ovat keskeisiä aiheita. Saint Helenan saarelle jääneitä perheenjäseniä on ikävä, niin eläviä kuin kuolleita.

Merenpeitossa sivut täyttyvät seikkailun sijaan toistosta ja tottumuksesta. Hidas rytmi on Anguksen henkilöhahmon ja teeman kannalta perusteltu ratkaisu. Ja vaikka tarina polkee välillä paikallaan, romaani kantaa. Sukellusharjoitukset ovat kyllä jännittäviä, ja lopussa lähdetään taas merille, aina Antarktikselle asti.

Enimmäkseen kuitenkin eletään arkea, jossa Angus tuntee kuulumattomuutta: ”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Olli Jalosen omaperäinen tyyli uhkaa joskus luisua maneeriseksi, mutta Anguksen suuhun polveilevat virkkeet sopivat.

Minäkertojan havaintoja leikkaavat jaksot, jotka Jalonen on suomentanut Edmond Halleyn artikkeleista ja lokikirjoista. Taustatyötä on muutenkin tehty mittavasti, mutta se sulautuu niin orgaaniseksi osaksi kertomusta, että lukemiseen vain uppoaa.

 

Taivaanpallossa tiedonjanoisen pikkupojan seikkailu toimi paralleelina valistuksen kynnykselle astuneelle Euroopalle. Uskonnon ja tieteen välinen jännite näkyy Merenpeitossakin: vanhat uskomukset elävät sitkeästi, ja Halley on varovainen, missä seurassa esittää kumouksellisia ajatuksiaan.

Edistystä ja sivistystä käsitellään nyt kuitenkin luokkatietoisemmin. Angus elää keskellä innovaatioita ja tekee niitä itsekin, mutta ei pääse käyttämään potentiaaliaan. Vuodet kuluvat, eikä hän kunnianhimostaan ja älyllisestä uteliaisuudestaan huolimatta pysty etenemään sääty-yhteiskunnan tiukassa hierarkiassa.

Muut samanikäiset miehet pääsevät jo palkkatöihin ja virkoihin. Avioliiton kautta jopa naisen on helpompi nousta parempaan asemaan. Angus sen sijaan on ”tuulten ajokas ja muiden hyvyyden varassa”.

Tavallaan samassa tilanteessa on itse Edmond Halley, ”kuun asentojen ja tähtien ja maanpiirin ja meren syvyyksien ja suuntien mittaaja”. Hän jää jatkuvasti Isaac Newtonin varjoon, eikä arvostuksestaan ja suhteistaan huolimatta tahdo saada vakinaista virkaa.

Mutta kuitenkaan tilanne ei ole sama. Kun Halley maalailee ylevästi, kuinka ihmisiltä heidän kuoltuaan jää tieto ”ja ehkä nimi tiedon luona”, Angus vastaa: ”Ei minun nimeni mutta teidän.”

Näin pakahduttavia lukukokemuksia tulee vastaan harvoin.

Siinä missä Taivaanpallon surumielisyyteen sekoittui toiveikkuutta, Merenpeitto on läpeensä melankolinen. Näin pakahduttavia lukukokemuksia tulee vastaan harvoin. Erityisen koskettavalta teos tuntuu, kun sitä tulkitsee nykyistä sosiaalista eriarvoistumista vasten. Lähtökohdat rajaavat mahdollisuuksia 2010-luvun Suomessakin.

Romaanissa pohditaan, millainen paikka maailmasta löytyy ihmiselle, joka ei saavuta unelmiaan. Aikaamme leimaavassa menestyspuheessa kipeää kysymystä esitetään harvoin.

”Elämä on sellaista että haluaa olla enemmän kuin on”, Angus tajuaa.

Riipaisevin oivallus on kuitenkin tämä: ”Ehkä kaikki ei olekaan eteenpäin menoa eikä kaikki järjesty kuten olen luullut.”