Muotokuva ihmisestä
Asko Sahlbergin Herodes on tehty Sinuhen hengessä.
’Minä suljen silmäni nyt, sillä minä en pelkää kuolemaa. Miksi pelkäisin? Jopa jumalat kuolevat.” Näin päättyy Asko Sahlbergin Herodes, massiivinen historiallinen romaani Galilean ja Perean ruhtinaasta, jonka elämää valta on määritellyt voimakkaammin kuin ehkä mikään muu. Valtaan pääsy, vallan menettämisen pelko, vallanhalu, vallasta luopumisen tuska ja helpotus.
Vaikka Herodes vertaa itseään jumaliin, Sahlbergin romaani on muotokuva ihmisestä. Se on yleisempi ja inhimillisempi kuin vain fiktiivinen näkemys historiallisesta suurmiehestä. Herodeksen tunnot, halut ja pelot ovat yhtä lailla tuttuja nykyhetken ihmiselle.
Sahlbergin aiempien romaanien tiivistunnelmainen kerronta on saanut väistyä lavean, rehevän ja paikoin rönsyilevänkin tarinoinnin tieltä. Hän herkuttelee dialogilla ja sen ilmauksilla, henkilöiden keskinäisellä ilkeilyllä ja juonittelulla ja toisaalta myös lojaaliudella ja inhimillisellä lämmöllä. Sivuhenkilökaarti on suuri. Onneksi keskeisin fokus pysyy kuitenkin Herodeksessa ja hänen palvelijassaan Joosafatissa, jotka myös toimivat romaanin kertojina.
En tiedä, voidaanko Herodeksen kohdalla puhua kuitenkaan ”suuren historiallisen romaanin” paluusta. Totta kai teoksessa on kaikuja Sinuhesta, mutta Sahlberg kirjoittaa kuitenkin yhtä paljon nykyihmisestä kuin historiasta. Ehkä Herodeksen voi nähdä eräänlaisena arkkityyppinä, jonka kautta valtaa ja sen vaikutuksia on mahdollista tarkastella?
