Elämä on toisaalla
Greta Gerwig ohjasi terävän kasvutarinan.
Amerikkalaisen elokuvan erään lajityypin muodostavat omaelämäkerralliset tai oman identiteetin kautta katsotut, leimallisen keskiluokkaiset lähiökuvaukset. Lajin juuria voi löytää kirjallisuudesta ja elokuvan puolelta Ranskan uudesta aallosta. Sen amerikkalaisedustajat tuntuvat tekijöiden nostalgisilta rakkauskirjeiltä omille nuoruusvuosilleen.
Vaikka Greta Gerwigin ohjaama ja kirjoittama Lady Bird kuuluu tähän genreen, sen liekki on harvinaisen kirkas. Se myös muistuttaa, kuinka mieskeskeisiä lähiökasvutarinat ovat olleet. Elokuvassa on omakohtaisuutta ja sukupolvikuvauksen tuntua, mutta myös ajattomuutta. 17-vuotias Christine (Saoirse Ronan) haluaa tulla kutsutuksi Lady Birdiksi, päästä taiteen tekijäksi ja elää kulttuurin keskellä. Kasvumiljöö rauhallisessa Sacramentossa näyttäisi olevan kaikkea muuta. Christine ei ehkä ehdi huomata ympäröivän todellisuuden värikkyyttä: teini-iässä haluaisi aina jotain muuta. Pahinta on oma äiti (Laurie Metcalfe) hössöttävässä hyväntahtoisuudessaan.
Kasvuelokuvien imelyysansojen välttely käy Gerwigiltä kuin tanssi. Tarina tapahtuu vuonna 2002. Kaikkea ei siis kommunikoida kännyköillä – ja tarina lienee lähellä vuonna 1984 syntyneen Gerwigin omia kokemuksia. Aiempien teinileffojen sijaan ohjaaja on maininnut inspiraatiokseen Joan Didionin kirjat. Herkkyyden ja terävyyden yhdistelmä mahdollistaa kriittisyyden lisäksi kaikenkattavan anteeksiannon.
★★★★☆
