Mielisairaalajaksoja ja sähköšokkeja — novellikokoelma pelasti kirjailijan lobotomialta
Riitta Jalonen lertoo Janet Framen traagisen tarinan uskottavasti.
Uusiseelantilaisen Janet Framen äidillä on ollut kaunis käsitys kohdalle osuvista ihmisistä. ”Kuka tahansa vastaantulija voi olla valepukuinen Jeesus tai enkeli. Jos äiti yhä eläisi, sanoisin hänelle, että olen nähnyt molempia mielisairaaloissa.”
Janet on pitkien mielisairaalajaksojen aikana sekä nähnyt että kokenut tragediaa ja muuta draamaa. Häntä on pyritty rauhoittamaan kahdellasadallaseitsemällätoista sähköšokilla. Sellainen oli maailman mielisairaanhoidon lempimenetelmä vuosikymmenien ajan. Levoton mieli ei ole rauhoittunut – šokkien jälkeenkin hänen lävitseen virtasi sanoja ja ajatuksia.
Janetilla on oma mielikuva ihmisen olemuksen synnystä. ”Jumala heitti oman kuvansa korkealta taivaalta maahan mutta niin tehdessään ei tiennyt, että maassa se särkyy ihmisiksi.”
Riitta Jalonen on onnellisesti osunut kirjailijapersoonaan, josta ei juuri täällä tiedetä; yhtään Janet Framen teosta ei ole suomennettu, ei nuorena kotimaassa kirjoitettuja eikä sittemmin Lontoossa eikä Etelä-Euroopassa syntyneitä. Kyllä kannattaisi.
Onnelta tuntuu se, että kaikki mitä Jalonen kertoo, tuntuu uudelta ja kiinnostavalta. Siitäkin saa lukija olla onnellinen, että Jalosen tapa koskea ja kuvata asioita, tunteita, ideoita, ihmisiä, tuoksuja, värejä on luontevasti lähellä Framen sanoja ja ajatuksia. Niin siis oletan – Framen omia lauseita en tunne enkä uskalla niitä Kirkkaudesta erottaakaan.
