Muu, mikä? Mediataide
Perttu Rastas luuli 1980-luvulla luovansa uutta taiteen alaa.
Maailma kihisee uusia medioita, internetiä, somea, virtuaalitodellisuutta sun muuta alati kehittyvää viestintäteknologiaa. Siksi mediataide kuulostaa nykyaikaiselta. Ja kyllä se onkin. Teknologia on sen väline.
Uuden jättikirjan nimi on kuitenkin Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata. Liki 40 kirjoittajan artikkelikokoelman lopussa on alan historian aikajana, joka alkaa jo vuodesta 1878.
Silloin Alexander Leinonen teki Yhdysvalloissa äänikokeiluja tallentavalla fonografilla. Mediatekniikkaa on ollut jo kauan, ja uusia välineitä on aina kokeiltu taiteen keinoin.
”Tutkija Erkki Huhtamo ajatteli 1980-luvun lopulla, ettei videotaide riitä kuvaamaan käsitteenä taiteilijoiden monipuolista uusien välineiden käyttöä, ja ehdotti uudeksi yleiskäsitteeksi mediataidetta”, muistelee Perttu Rastas, yksi aikajanan laatijoista.
Myös Rastaan (s. 1952) oma aikajana mediataiteen parissa on pitkä. Hän oli mukana käynnistämässä Kansan Sivistystyön Liiton videotyöpajaa 1980-luvun puolivälissä. Paja oli alan yhden sukupolven keskeinen hautomo.
Rastas siirtyi työskentelemään vuonna 1987 perustettuun alan yhdistykseen Muu ry:hyn ja oli perustamassa Suomen ensimmäistä alan kansainvälistä tapahtumaa Muumediafestivaalia. Hän oli 1989 perustetun AV-arkin ensimmäinen työntekijä ja työskenteli vuosia Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksessa mediataiteen esittelijänä.
Eläkkeelle Rastas jäi Kiasma-museosta ja Kansallisgalleriasta 2016.
”Mediataiteella ei ollut aluksi nimeä eikä paikkaa taidekentässä. Apurahahakemuksissa rastitettavien taiteenlajien perässä oli vielä kohta muu, mikä. Siitä tuli nimi yhdistykselle. Silloin 1980-luvulla luulimme, että loimme kokonaan uutta taiteen alaa. Eihän se niin mennyt.”
Pioneereja on löytynyt menneisyydestä. Rastas mainitsee nykyään hyvin tunnetun esimerkin, jo aikoinaan kansainvälisesti arvostetun elektronisen musiikin kehittäjän Erkki Kurenniemen (1941–2017).
Rastaan tie järjestöistä museoon heijastaa mediataiteen kehitystä maan alta taiteen temppeleihin. Rastas sanoo, että videotaide pääsi 1990-luvulla aika nopeasti gallerioihin ja museoihin ja että nyt iso osa kansainvälisesti tunnetusta suomalaisesta taiteesta on mediataidetta. Eija-Liisa Ahtilan asemaa maailman taidekentillä ei kiistä kukaan.
Mediataiteella on avantgardistinen leima, mutta on se vaikuttanut popkulttuuriinkin.
Alan pisin jatkumo ulottuu kokeellisesta elokuvasta videotaiteen kautta virtuaalitodellisuuteen. Matkan varrella se tuotti muun muassa musiikkivideoiden kokeellisen audiovisuaalisen estetiikan.
”Se jatkumo on vaikuttanut paljon siihen, kuinka yleensä ymmärrämme liikkuvaa kuvaa. Videotaiteen keinoja on tullut myös valtavirtaelokuvaan. Mediataiteella on aina ollut vuorovaikutussuhde teknologian yleisen käytön kanssa.”
Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata on komea katsaus alan historiaan. Kirjaan huipentuu lajin historiahanke, jota eri säätiöt ovat rahoittaneet kaikkiaan 400 000 eurolla. Rastas oli käynnistämässä hanketta muiden pioneerien kanssa.
Tuula Penttinen-Lampisuo valittiin hankkeen tuottajaksi. Kirjalla on ollut neljä toimittajaa. Hankkeella on edistetty myös mediataiteen säilyttämistä.
”Kehittyessään teknologia syö itsensä, kun vanhat välineet ja formaatit tuhoutuvat uusien tieltä”, Rastas sanoo.
”Arkistointi on mediataiteelle erityisen tärkeää. Vanhoja teoksia pitää myös entisöidä ja päivittää uusiin muotoihin, jotta ne pysyvät käyttökelpoisina.”
Petri Kuljuntausta, Tytti Rantanen, Minna Tarkka, Heidi Tikka (toim): Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata. 260 s. Parvs, 2023.
Oikaisu
28.12.2023 klo 11.00. Toisin kuin jutussa virheellisesti väitettiin, kotimainen mediataiteen historiahankkeen tuottaja ei ollut Tytti Rantanen vaan Tuuli Penttinen-Lampisuo.