Musiikki ottaa ihmisen
Laulajista, soittajista ja rakastamisesta.
Liisa Mikkola matkustaa vuonna 1983 Helsinkiin kirjoittajakurssille, runojen tekoon. Taakse jää kotitalon oma tilava yläkertahuone, viljapeltojen yllä aukeneva tähtitaivas ja kuusikon sahanterää viistävä kuu. Aluksi kaupunkielämä tuntuu ahtaalta, henki ei kulje. Serviettejäkään ei sovi asetella kahvikuppien korviin niin kuin maalla sopi. ”Ei noin serviettejä koskaan, ei täällä kaupungissa!”
Vuokraemäntä, vanha laulajatar Sylvi Indrenius, entinen tähti, tarjoaa loppumattomiin tietoja ja mielipiteitä käytöstavoista ja muusta sivistyksestä sekä kertomuksia kohtaloista. Alkusivuilla Indrenius hyräilee Schumannia, Frauenliebe und -leben, ja esittelee teoksen: ”Naisen rakkautta ja elämää. Yksi hienoimmista romantiikan ajan laulusarjoista.” Schumann kannattelee kertomuksen etenemistä. Hyvin romaaniin mahtuisi myös Männerliebe und -leben, niin kiinnostaviksi kuvattuja miehiäkin siihen mahtuu.
Henki lähtee siis kulkemaan. Liisan kokemusten kautta lähestytään taiteita ja taiteilijoita, ennen kaikkea muusikkoja. ”Musiikki ottaa ihmisen, ei ihminen sitä itse päätä”, eräs pianisti tietää. Runojen kirjoittaminen jää sivuun, mutta Maritta Lintunen antaa Liisalleen kyvyn ja halun kuvata kokemaansa omaperäisin lausein, silloinkin kun ei ole tekeillä varsinainen runo.
Esineistön kuvaajana Lintunen on viitseliäs ja taitava. Ihan kaikista tunnetilojen kuvauksista en innostu, voipuneena hengähtämisestä ja himosta kiiluvista silmistä.
