Kun tavallinen katoaa
Juha Kauppinen setvii Suomen luonnonhistorian traagiset käänteet tiedolla ja taidolla.
Harvoin tulee eteen kirja, jonka soisi olevan joka ikisen kansalaisen pakollista omaksuttavaa ja luettavaa. Biologin koulutuksen saaneen Juha Kauppisen kirja suomalaisen luonnon monimuotoisuuden kiihtyvällä tahdilla tapahtuvasta häviämisestä on sellainen.
Monimuotoisuus ei ole pikainen pamfletti vaan huolella laadittu yleistajuinen katsaus siihen, mitä teollisuuden ja maatalouden kehittäminen nykytasolle on merkinnyt maamme luonnon monimuotoisuudelle.
Kultasirkun, kuukkelin, ruusuruohomaamehiläisen, isonuijasammaleen, taimenen, jääleinikin ja sinisiiven tarinat paljastavat ne biologiset mittarit, joilla mitattuna paraatimatkamme sotakorvauksien maksajasta teollisuusmaiden eliittiin on merkinnyt lähinnä katastrofia.
Valtava määrä eläin- ja kasvipopulaatioita on saanut väistyä ihmisen tieltä ja etsiytyä uusille seuduille. Monien kohdalla uutta aluetta ei ole löytynyt. Populaation hupenemisen seurauksena on joskus ollut jopa pahin mahdollinen, eli lajin lopullinen häviö, sukupuutto.
”Mutta sehän kuuluu elämään, taistelu. Toiset voittavat ja toiset häviävät, mitä kummaa siinä nyt on?” Kauppinen kirjoittaa.
Näinhän evoluutiosta yleensä ajatellaan: sopivimmat selviytyvät, muiden osana on karsiutua.
Kauppinen haastaa tämän käsityksen ajatuksellaan siitä, mitä monimuotoisuus luonnonvalinnan kautta tarkoittaa. Luonnonvalinnalla on hänen mukaansa ”taipumus ohjata luontoa kaikkialle, mahdottomiltakin tuntuviin äärioloihin.” Ja edelleen:
”Populaatiossa sopivin jää eloon. Tämä voi joissain erikoistapauksissa näyttäytyä taisteluna (…) mutta luonto kokonaisuudessaan on paikka, joka ruokkii erilaisuutta, erilaisia elämänmuotoja.”
Kuukkelimetsiä suojelemalla suojellaan muutakin kuin kuukkelia.
Eikö pärjättäisi vähemmälläkin lajikirjolla? Kauppinen tarkastelee lajikuolemien ohella populaatioita. Se, että laji säilyy maailmassa yleisesti, ei paljon lämmitä, jos populaatiot katoavat paikallisesti. Jos pölyttäjät katoavat Skandinavian alueelta, sillä ei ole paljoa merkitystä, että niitä löytyy Siperiasta.
”Suuri lajimäärä, ekosysteemien rikkaus ja moninaisuus, liittyvät usein vakauteen. Vakaus tarkoittaa esimerkiksi puskurointikykyä äkillisiä muutoksia vastaan.”
Esimerkiksi kelpaa metsä. Monimuotoinen metsä selviää talousmetsää paremmin kaarnakuoriaisten hyökkäykseltä, koska siellä on enemmän kuoriaisia, pistiäisiä ja kärpäsiä pistämässä kampoihin. Koska ilmastonmuutoksen edetessä äkilliset muutokset yleistyvät, ekosysteemien monimuotoisuus on tavoittelemisen arvoinen selviö.
”Uutta on yleisten ja runsaiden lajien katoaminen.” Kauppinen nimittää ilmiötä tavallisuuden katoamiseksi. Ennen tavallinen metsälintu, hömötiainen, on nykyään erittäin uhanalainen.
Mitä tehdä? Luonnonsuojelubiologiassa puhutaan sateenvarjolajeista: kun suojelee yhtä tällaista lajia, tulee samalla suojelleeksi lukuisia muita. Kuukkelimetsiä suojelemalla suojellaan muutakin kuin kuukkelia.
Kauppinen kehottaa lukemaan kirjaansa tiekarttana. Luonnonsuojeluasetuksen liitteessä mainitaan 680 erittäin uhanalaista lajia. Kauppinen tyytyisi vähempääkin.
Kirjan otsikkolajien, kuten kuukkelin, ruusuruohomaamehiläisen tai taimenen elinolosuhteita suojelemalla suojellaan laajempiakin ekosysteemejä, niitä joihin itse kuulumme. Jos niiden olemassaolon turvaaminen suurina, voimakkaina populaatioina luontaisilla elinalueillaan nostettaisiin ”tärkeämmäksi prioriteetiksi kuin mikään toinen asia”, tämä tapahtuisi.
”On helppo pelastaa luonnon monimuotoisuus ja ihmiskunta.”