Suoraan suoneen -kirja

Kaupungin laitamilta alkaa metsä, ja sen metsän keskellä on lähiö, jossa suuret, halvalla rakennetut talot rapistuvat paikalleen ja asfaltti on niin roudan repimää, että enää ”yhä harvempi edes skeittaa”. Kansainvälinen sijoitusrahasto ostaa komeuden ja investoi uuteen tornitaloon, mutta mistä uusia asukkaita korpislummiin, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat ja kaikki tuntevat toisensa ja moni on sukuakin.

Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on täynnä alkoholisteja, sekakäyttäjiä ja pirinistejä, vaimonhakkaajia, huoraajia ja asunnottomia juoppoja. Nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, joilla joko seisoo koko ajan tai sitten ei ollenkaan – ajatukset, nyrkit ja kalu. On syömishäiriöitä, väkivaltaa ja raiskauksia. Bikinifitnessiä, salia ja pleikkaria. Tappamista, kidutusta ja juoppojen viinaa vastaan ottamia vedonlyönti-tappeluita. Tatskoja.

Yhteisö kääntyy sisäänpäin, kun isät ja äidit ryyppäävät keittiöissä yhdessä lapsiensa kanssa. Isovanhemmat näkevät lapsenlapsiensa kasvavan lamasta uuteen lamaan, kirkassilmäisistä jäynäntekijöistä sumeasilmäisiksi pahantekijöiksi. Jengit ovat vallanneet kulmat, eikä kukaan uskalla puuttua pahoinpitelyihin. Sukupolvia ylittävä maine saadaan vain kidutusmurhalla.

Kerrostalo on turboahdettu Pussikaljaromaani. Sirpaleinen rakenne tykittää lakonisella lauseella pelkkää asiaa. Yksityiskohdat ovat ainakin 1990-luvulla Vantaalla asuneen mielestä osuvia ja lähiönimet kuvaavia: Jessicat, Vanessat, Sarat ja Nicot jatkavat Saken ja Miikan jalanjäljissä.

Kuisma kirjoittaa fantastista burleskia ihmisistä, jotka eivät haluaisi itsestään kirjoitettavan.

Kerrostalo osoittaa, mihin nykyinen vastikkeeton sosiaalitukijärjestelmä on johtanut. Keskenään sekoileva kansanosa ei töitä tee, jos huoraamista, varhaiseläkkeellä oleskelua, huumekauppaa ja hakkaamista ei lasketa. No – kirjassa ei ole auki kirjoitettua yhteiskuntakritiikkiä, joten nyt ne lasketaan. Eikä säpinää puutu: kun aikaa on, juhlat ovat käynnissä kaikkina päivinä jokaisessa rapussa, päivästä yön läpi aamuun, jolloin veret pitää pyyhkiä, että ehtisi jonottamaan ruoka-apua.

Kuudenteen kirjaan ehtinyt Hanna-Riikka Kuisma (s. 1978) on jäänyt kirjallisuuden katvealueisiin, mitä yleiseen huomioon tulee. Kirjojen ääreen päätyneet ovat silti ylistäneet niitä. Ei ihme. Kerrostalo on loistava kirja. Aihe on masentava, tulos suorastaan innostava: näinkin hyvin voi kirjoittaa.