Kun metsä käy ­hyökkäykseen

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani nousee heti suomalaisen spekulatiivisen fiktion kärkikaartiin. Kirja kysyy vaikeita kysymyksiä yksilön suhteesta luontoon ja valtioon.

Suomi elää metsästä, kuuluu sotienjälkeisen talouskasvun mantra – mutta entä jos metsä elääkin Suomesta?

Ihmislaji, jonka aivoituksia koko Suomi ja muutkin valtiot ovat, kuitenkin on varsin tuore tulokas täällä. Maallisen taivalluksemme jälkeen pääsemme itse kukin ruokkimaan puita.

Ajatukselle perustuu Linnea Kuuluvaisen mainio romaani Metsän peitto. Siinä eletään Valtioksi kutsutussa tämän vuosisadan loppupuolen Turussa, jonka siteet muuhun maailmaan ovat katkenneet.

Raivostunut metsä on vyörynyt muurin ympäröimään kaupunkiin, joka on päällystetty keinotekoisella metsänmaa-nimisellä aineella. Samaa ainetta joutuvat nauttimaan tablettimuodossa muurien yli uskaltautuvat kansalaiset, jotka metsä muuten kaappaisi välittömästi syliinsä.

Metsää lepytellään yhtä hyvin kuolleilla kuin elävillä ihmisillä, joista etenkin alimman turvallisuusluokituksen 5 omaavat ovat jatkuvasti vaarassa päätyä metsänruoaksi. Ylimmällä tasolla on voitakin leivän päälle – ja siistejä sisätöitä Valtion leivissä.

Tapahtumavuosia Metsän peitossa on kaksi, 2060 ja tuskin sattumalta George Orwellille silmää iskevä 2084. Valtio on orwellilaiseen tapaan äärimmäinen diktatuuri, joka määrää jokaiselle kansalaiselle raamit, joista ei saa poiketa. Yksityiselämää ei virallisesti ole, mutta Valvojien suuri joukko ei toki kykene pitämään silmällä aivan kaikkea.

Orwellin luoman Oseania-valtion ohella hyvä referenssi on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gilead. Romaanissa ekokatastrofin varjolla toteutettu äärimmäinen lisääntymisen säännöstely johtaa naisten oikeuksien täydelliseen romahdukseen.

Vuotta 2060 elävä päähenkilö Edla päätyy metsän hyökkäyksen jälkeen ”turvakeskukseen” erotetuksi perheestään.

Siellä hän joutuu pitämään raskautensa salassa, kun sääntöjä muutetaan varoittamatta. Yhden lapsen politiikasta siirrytään hakemusmalliin, jossa ainoastaan korkeamman turvaluokituksen naisilla on edes teoreettinen mahdollisuus lisääntyä.

Orwellin Vuonna 1984 -romaanin päähenkilöllä Winson Smithillä oli muistoja ”kulta-ajan” brittiläisestä maaseutumaisemasta ja metsistä. Muistot auttavat häntä selviytymään harmaassa diktatuurissa – ja jopa pakenemaan Isoveljeä kerran maaseudulle rakastelemaan tyttöystävänsä kanssa. Samaan tapaan Kuuluvaisen romaanin vuodessa 2084 elävä Ingrid pitää elossa isoäitinsä metsätarinoita, jotka pohjaavat kansanperinteeseen.

Ingrid päätyy osaksi Suopursu-operaatiota kartoittamaan Valtion muurin ulkopuolisia metsämaita. Toisin kuin Orwellilla, käsistä karanneen ilmastonmuutoksen ja ikuisen kesän maailmassa luonto ei voi enää olla minkäänlainen idylli.

Metsä on uhka ihmisen käsitykselle itsestään yksilönä, kirjaimellisesti kuoleman paikka – mutta onko sille antautuminen kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elämä Valtiossa? Tätä kysymystä Metsän peitto syvätasollaan pohtii, tarjoamatta suoria vastauksia.

Luonnon suojeleminen yhdistetään meidän ajassamme ennen kaikkea liberaaleihin arvoihin. Metsän peitto näyttää tulevaisuuden, jossa meidän on epätoivoisesti suojeltava itseämme luonnolta, vaikka tietäisimme taistelun jo ennalta hävityksi. Konservatiivisessa komentotaloudessa ainoa liberaali vaihtoehto voi löytyä ihmisyhteisön ulkopuolelta – vaikka sitten sieltä kansanperinteen metsänpeitosta.

Metsän peitto on hyvin ajateltu kirja, mutta toteutus jättää vielä toivomisen varaa. Erityisesti dialogi tuntuu usein vain tavalta viedä tapahtumia eteenpäin, kun siinä pitäisi olla omaa eloa ja pilkettä. Omaan makuuni juonellisuus korostuu liikaa. Jos on taitoa luoda maailmoja, lukijalle voisi antaa reilummin tilaa haahuilla niissä.

Lajissaan Metsän peitto on kuitenkin paras esikoinen sitten Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Kirjailijalta on lupa odottaa paljon. 

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto. 361 sivua. Gummerus, 2024.