Ruman itkun papitar
30-albumi on harha-askelistaan huolimatta ihailtavan rohkea, Samuli Knuuti kirjoittaa.
Englannin kielen termi ugly cry (”ruma itku”) on jäljitettävissä 1970-luvulle, mutta oireellisesti se on yleistynyt nimenomaan sosiaalisen median valtakaudella. Se viittaa hallitsemattomaan itkuun, joka vetää kasvot irvistykseen, sotkee meikin ja kuulostaa mursun hermoromahdukselta – itkuun, joka ei näytä jalolta ja kauniilta. Aivan kuin ihmiset itkisivät saadakseen tunnetilastaan näyttävän Instagram-postauksen.
Englantilaisen Adele Adkinsin leipälajiksi on jo kolmella edellisellä aivan kohtuuttomasti myyneellä albumilla osoittautunut ”ugly cry ballad”, laulut, joissa esittäjä keventää sydänsärkyistä mieltään kuulijan niskaan niin, että se herättää samaa kokeneissa katarttisia tunnetiloja.
Adele on jo ennakkohaastatteluissa kertonut uuden 30-albuminsa olevan avioerolevy. Kun ensimmäiset kuulemamme säkeet ovat ”I’m taking flowers to the cemetery of my heart”, on ilmiselvää, ettei meitä odota 58 minuuttia ylistystä kevään iloille ja uusille rakkauksille.
Pidäkkeetöntä tunnetta on kuitenkin vaikea kaupata sellaisenaan, ja siksi Adelen musiikissa yhtä tärkeä kuin sen sisältö on paketointi. Adelen ääni on taitava mutta suhteellisuudentajuinen, hän osaa revitellä mutta tietää myös koska niin ei pidä tehdä, ettei kuulija kavahtaisi. Hänen suurimmat hittinsä ja 30:n ensimmäinen single Easy on Me ovat konvehteja, joissa karvasmantelin maku peittyy taitavasti sokerin, rasvan ja toffeen alle. Mutta kun pääsee sisäänheittäjän ohi, 30 ei pelkää rikkoa Adelen aikaisempien levyjen menestyskaavaa.
