Santsikuppi vai löyly?

Saksalainen tutkii suomea ja Suomea.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala

Dieter Hermann Schmitzin romaanin minäkertoja on Tampereelle naimisiin, perheenisäksi ja yliopiston opettajaksi päätynyt saksalaismies. Hän osallistuu myös tutkijaryhmän etsintätoimintaan: ryhmä hakee suomalaisinta sanaa. Sen ryhmä on lopulta löytävinään.

Kertojalla on omakin ehdotus suomen kielen viehättävimmäksi ilmaisuksi. Se on totta kai. Hän on poiminut kymmenittäin muitakin viehättäviä erityisen suomalaisia ilmauksia, kuten santsikuppi, joulurauha, kalsarikänni, löyly, läskimooses, aatonaatto.

Kielitieteellinen osuus viehättää. Kieltosanalle tarjotaan kyllä epäsuomalaista sanaluokkaa (partikkeli!) ja oppisana passiivi on omituisessa käytössä, mutta näistä saattaa suomentaja olla vastuussa.

Lukiessa tuntui kuin kaikki olisi kieltä innokkaasti ja ilmeikkäästi käyttävän minäkertojan tai Schmitzin itsensä kertomaa. Suomentaja ei ole juuri asettunut varjostamaan suomennettavaansa.