Nykyajan noitavaino
Läkaren on jännitysnäytelmä vallasta, etiikasta ja nykyajan tuomitsemisesta.
Yli kolmituntinen Svenska Teaternin Läkaren on sen verran monikerroksinen ja jännittävä, ettei ajan kulumista edes huomaa.
Näytelmä pohjautuu itävaltalaisen näytelmäkirjailijan ja lääkärin Arthur Schnitzlerin teokseen Professori Bernhardi, joka on vuodelta 1912. Siinä juutalainen lääkäri kieltää katoliselta papilta pääsyn hengenvaarassa olevan potilaan luo.
Lääkäri ei tiedä, mitä potilas tahtoo eikä halua säikäyttää häntä viimeisellä voitelulla.
Brittiläinen näytelmäkirjailija Robert Icke tarttui teokseen viitisen vuotta sitten ja siirsi tapahtumat 1900-luvun alusta nykyaikaan.
Hänen versiossaan professori on nainen, Ruth Wolff, tunnettu lääkäri ja arvostetun tutkimuslaitoksen johtaja.
RUTH WOLFF omistautuu täysin uralleen. Hän lienee pelottavakin, sillä paikallisten lasten mielestä hän asuu ”noidan talossa”.
Omasta mielestään Wolff ei näytä noidalta mutta on kai sitä tavallaan, sillä hän tutkii ihmisiä, vetää johtopäätöksiä ja arvioi, mitä heille tapahtuu.
”Lääkärit ovat valkotakkisia noitia”, hän toteaa.
Eräänä päivänä laitokseen päätyy 14-vuotias tyttö, joka on tehnyt kotiabortin lääkkeillä.
Tytöllä on verenmyrkytys, ja hän on henkitoreissaan. Katoliset vanhemmat ovat matkoilla ja lähettävät paikalle papin, jota Wolff ei päästä tytön luo.
Wolffin mukaan tyttö uskoo parantuvansa. Synninpäästö jää antamatta ja kaaos alkaa. Vanhemmat uhkaavat oikeudella, sosiaalinen media täyttyy herjauksista.
Myrkyllinen julkisuus kasvaa, ja työkaverit kääntävät selkänsä. Lopulta Wolff päätyy asiantuntijoiden ruodittavaksi television paneelikeskusteluun.
Heidän mielestään Wolff on rasistinen, feministinen, kolonialistinen ja tekopyhä. Vaakalaudalla ei ole enää vain ura vaan myös tutkimuslaitoksen rahoitus.
Läkaren kertoo vallasta, etiikasta ja cancel-kulttuurista. Sillä tarkoitetaan nettiaktivismia, jossa ”vääriä mielipiteitä” esittävä ihminen pyritään vaientamaan ja tuomitsemaan.
Iso kysymys Läkarenissa tuntuu aluksi olevan se, voiko lääketiede sivuuttaa uskonnon. Kummalle on annettava etusija?
Kysymys jää taka-alalle, kun Icke nostaa jatkuvasti esiin uusia merkityksiä, ihonväriä, sukupuolta ja yhteiskunnallista asemaa. Myös näyttelijät on roolitettu tavalla, joka korostaa identiteettipolitiikkaa. Naiset saattavat esittää miehiä, mustat valkoisia ja toisinpäin.
Loppujen lopuksi kyse on nykyajan noitavainosta. Uhriksi valikoituu alansa periksiantamaton huippuammattilainen, jota on helppo maalittaa.
Saana Lavasteen ohjaama Läkaren pitää jännitteensä hienosti loppukohtaukseen asti, joka jää turhan alleviivatuksi.
Kohtauksessa pappi ja lääkäri tapaavat jälleen. He etsivät ammattiensa kautta yhteistä ymmärrystä, jota ei löydy. Herjaajat sosiaalisessa mediassa saavat kuitenkin heidän paheksuntansa.
”Jeesus ei elänyt digikaudella”, katolinen pappi sanoo.
”Nykyään ristiinnaulitaan eri tavalla”, Ruth Wolff toteaa.
Lavastus on yksinkertainen, mikä toimii, sillä huomion vie intensiivinen näyttelijäntyö.
Anna Hultin ottaa Wolffin roolin upeasti haltuunsa. Hän on ärsyttävä, välillä haavoittuvakin, ja pysyy suoraselkäisesti lääketieteellisessä perustelussaan.
Mieleen jää myös Miiko Toiviainen Wolffin työkaverina, kylmänkalseana professori Roger Hardimanina.
Esitys on ruotsiksi. Jos haluaa lukea suomenkielistä tekstitystä näyttämön yläpuolelta, istumapaikka kannattaa varata riittävän kaukaa. Tekstitystä suomeksi tai englanniksi voi seurata myös puhelimen Subtitle Mobile -sovelluksella.
Robert Icke, Saana Lavaste: Läkaren. Svenska Teatern (Pohjoisesplanadi 2, Helsinki) 24.4. asti.