Tyylikäs karnevaali

Rachel Cuskin trilogian päätösosassa kertomus paljastuu illuusioksi.

romaani
Teksti
Silvia Hosseini
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Romaanigenren uudistaminen ei ole itseisarvo, mutta siinä onnistujaa on syytä kiittää – tuntuvathan monet nykyromaanit kädenlämpöisiltä katharsis-automaateilta.

Rachel Cuskin trilogia on kehunsa ansainnut. Ääriviivat, Siirtymä ja vastikään suomeksi ilmestynyt Kunnia ovat tehneet vaikutuksen lukijoihin ja kriitikoihin uudenlaisella kerrontatavallaan: romaanien minäkertoja paljastaa itsestään niukasti ja antaa muiden puhua.

Jonkinlaisen tarinan kaaren voi kertojallekin hahmottaa. On avioero, muutto uuteen kaupunkiin, uusi liitto ja varttuvat lapset. Päähenkilö Fayen ajatuksia enemmän kuullaan kuitenkin joukko tuttavien ja satunnaisten tuttavuuksien monologeja, joissa he paljastavat yllättävänkin suoraan ihmissuhde- ja identiteettikriisejään.

Tai oikeastaan se ei ole yllättävää, sillä kyse on illuusiosta, varsin arkisesta. Nykyaikana kokemusta tärkeämmäksi näyttää tulleen se, mitä siitä kehitetyllä kertomuksella on mahdollista saavuttaa.