Mitä tapahtui todella?

2 MIN

Historiallisen kielitieteen dosentti Mikko K. Heikkilä julkaisi vuonna 2022 teoksen Heinien herrat, jossa hän paneutui poikkitieteellisellä otteella kysymykseen piispa Henrikin ja Lallin historiallisuudesta. Uudessa tietokirjassaan Taruissa on totta hän jatkaa samalla linjalla. Tällä kertaa suurennuslasin alla ovat muun muassa vesilahtelainen balladi Elinan surma sekä tarinat niin sanotuista pirkkalaisista ja heidän johtajastaan Matti Kurjesta.

Kansantarinat on helppo kuitata ”saduiksi” sen tarkemmin asiaa tutkimatta. 2000-luvun akateemisessa maailmassa on lisäksi muodikasta ”purkaa kansallisia myyttejä”. Heikkilä kutsuu tätä asennetta hätävarjelun liioitteluksi 1800-luvun nationalistisen historiankirjoituksen ylilyöntejä vastaan. Hän huomauttaa aiheellisesti, että historian pienentely ei ole välttämättä sen tieteellisempää tai vähemmän ideologista kuin suurentelukaan.

Toisaalta postmodernismin dogmien mukaan ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään” ja kaikki on vain ”merkitysten leikkiä”. Heikkilän klassinen tiede- ja totuuskäsitys on virkistävä poikkeus tästä ajatusmuodista.

Kovin syvällisesti tai tarkasti Heikkilä ei lähde akateemisen maailman vallitsevia asenteita kritisoimaan. Sitäkin suuremman vaikutuksen hän tekee päästessään itse asiaan:­ sen selvittämiseen, mitä todella tapahtui vaikkapa Vesilahden Laukon kartanossa noin vuonna 1478.

Tutkija kokoaa huolellisesti yhteen kielitieteen, historian, arkeologian ja luonnontieteidenkin tarjoamaa todistusaineistoa ja punnitsee sitä tiukan loogisen päättelyn kautta.

Niin kutsutun ”Occamin partaveitsen” mukaisesti – yksinkertaisin selitys on yleensä oikein – Heikkilä tulee toistuvasti lopputulokseen, että kansantarinoilla on vähintään todennäköisesti historiallinen pohja. Rehellisen tieteentekijän tavoin Heikkilä myöntää senkin, että aina ei varmoja vastauksia ole. Silloin kuitenkin voi ja pitää arvioida eri vaihtoehtojen mahdollisuutta.

Taruissa on totta on tervetullut puheenvuoro paitsi historiasta ja kansanperinteestä myös tieteen- ja tiedonfilosofiasta sekä akateemisesta etiikasta.

Teos olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta, jossa olisi karsittu ainakin toistoa ja puhekielisyyksiä. Tästä ja painavasta argumentoinnista huolimatta Heikkilän teksti on sujuvaa. Kipinöipä rivien­ välistä ajoittain huumorikin. Ei kuitenkaan näsäviisas, vaan miellyttävällä tavalla kuiva mutta lämmin – kuten Heikkilän tyyli muutoinkin. 

Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta  – suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. 282 sivua. Warelia, 2025.