Kun joku uskaltaa

Muistoruoho-romaani toimii, vaikka lukija ei olisi Savosta päinkään.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala

Kahdeksannessa osassa Sirpa Kähkösen komea, hellä ja haikea Kuopio-sarja saapuu 1970-luvulle. Harvakseltaan elävöittävät kerrontaa lyhyet savonmurreilmaisut: ”Ei sua tulla! Elämätä pittää suojella. Selevä se. Meijän poekia. Ootko Kuavilta?” Vaikka lukija ei olisi Kaavilta päinkään, hän ei murrelauseisiin kompastu. Jotkin irtaimet murresanat saavat jopa tervetulleen selityksen. ”Litka on se kaistale taikinaa joka jää yli kun varsinaiset leipomukset leikataan muotilla.”

Sota-aikaiset ja aiemmatkin muistot ovat romaanin aikuisilla naisilla elävinä mielessä. Niiden ansiosta Kuopio-kertomus on aika lailla myös Sortavala- ja Laatokka-tarina. Helsinkikin käy toisinaan mielessä.

Samoin kuin sarjan seitsemännessä osassa Tankkien kesässä on Muistoruohossa ajatuspuhe aina varustettu puhujan nimellä: Hilla. Ida, Helvi, Siiri, Anna… Sanansijan saavat jopa kerrostaloasunto A2 ja lyyrinen Kuu: ”Häivähdän peltikatossa, laahaan vatsalla haavanlatvoja.”

Aikuisien naisten erottaminen toisistaan tuntuu vaativan edellisten osien selaamista – mikäli heidät nyt on välttämättä erotettava. Kyllä Muistoruohoa voi rauhallisesti lukea 1970-luvun kotielämän ja sodanjälkeisen kulttuurinmuutoksen kuvauksena, ilman peräti eroavia persoonia. Hilla-tyttö toki erottuu, hän on sijoittunut kansikuvaankin vakavana ja rohkeana aatteen kantajana.