Totuuden ja pahuuden liitto

Dokumentaaristen taiteiden piirissä elää ajatus, että kuvan pitää panna tekijät, kohteet ja katsojat koville, kirjoittaa Hanna Weselius.

Profiilikuva
dokumenttielokuvat
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Puhtautta on olemassa, mutta maailma myrkyttää. Näin ajatteli elokuvaohjaaja Rauni Mollberg. Veikko Aaltosen tuoreessa dokumentissa Dinosaurus näyttelijä Sulevi Peltola toteaa, että Mollberg halusi kaivaa esiin jotain ”syvempää” ihmisistä, ”jotain pahaa ja siis jotain saatanallista”.

Mollberg edustaa suomalaisen elokuvan naturalismia. Itse hän sanoi pyrkivänsä dokumentaariseen ilmaisuun. Päämääränä oli puhtauden nujertaminen ja pahuuden esiin tuominen. Siinä taiteilijalla oli oikeus käyttää kaikkia keinoja. Vaikka itkettää lasta ja leikata vasikka oikeasti palasiksi fiktioelokuvan kuvauksissa.

 

Dokumentaarisen kuvan ihanteisiin kuuluu ajatus jonkin syvällä ihmisessä olevan paljastamisesta. Viimeistään vuoden 1955 The Family of Man -valokuvanäyttelystä asti on ajateltu, että ihmiset ovat universaalisti samanlaisia ja kuva on väline, jonka kielellä meistä voi kertoa pohjimmaisen totuuden.