Biopic­­ ­väsähtää kuvaelmaksi

Ei jaksaisi. Elokuvateollisuus tietysti tuottaa jo ennalta myytyä tavaraa. Tunnettuutta pitää olla, ja merkkiarvoja. Siksi se kiertää Marvelia ja tähtisotia, laventaa tv-sarjoja, kuvittaa kirjoja ja nostaa poptähtiä lavealle kankaalle. Kaikki on niin kirotun ennustettavaa.

Aihe sinänsä ei vielä voi riittää. Pitää olla myös kiehtova elokuva. Me suomalaiset olemme lusineet läpi tarinat Juicesta, Baddingistä, Olavi Virrasta, Kari Tapiosta, Hurriganesista, Kikasta, Kaija Koosta…

Saa niistä tykätä. Mutta elokuvina niistä ei jää paljon kotiin tai kansien väliin kerrottavaa.

Kuka oikeasti piti Bob Dylanista ja Bruce Springsteenistä (A Complete Unknown ja Springsteen: Deliver Me from Nowhere) tehdyistä elokuvista nimenomaan elokuvina?

No, voi olla että joku. Ei, ne eivät ole huonoja. Ne ovat siistejä, mukavia, viihdyttäviä, odotusten mukaisia, säntillisen oikeita.

Haukotus.

Muuten, kovin ironinen tuo nimi ”täysin tuntematon”, A Complete Unknown. Elokuvahan tehtiin juuri siksi, että Dylan on täysin tunnettu, myyty ja paketoitu jo ennalta.

Niin kuin on Michael Jackson, kuukauden biopic-tapauksen loistava kohde. Eihän se edes haittaa, koska Jackson ei edes halunnut olla ”aito”. Hän tahtoi olla yhtä tasokas tuote kuin hän oli musiikintekijä, esittäjä ja tanssija.

Jackson on yhä täydellisen poptähden perikuva. Hän osasi sen kaiken – ennen kuin henkilökohtaisen elämän julkiset kohu- ja oikeuskäänteet toivat lähes ekspressionistiset hirviövarjot tähtikuvaan.

Michael-elokuva on vain Michael, koska Elvis, Madonna ja ehkä joku muu. Etu- tai taiteilijanimibrändit myydään aika sulavasti jatkossakin.

Elokuva on tehty Jacksonin klaanin suojeluksessa. Onhan pääosassa Jaafar Jackson, Michael Jacksonin veljen Jermaine Jacksonin poika. Ei kannata odottaa aivan karseita paljastuksia tai syviä haavoja. Michael on arkkityyppisen poptähden imagopäivitys niille, jotka luulevat popin alkaneen 2000-luvulla.

On tietysti olemassa poptähtien biopic-elokuvia, jotka tangeeraavat taiteen kanssa: Superstar – The Karen Carpenter Story ja Control (Joy Divisionin Ian Curtis) kuuluvat valittujen joukkoon.

Jopa Dylanista tehty I’m Not There on sitä lajia, jossa ainekset tulevat tähtielämästä mutta tekemisen tapa puristaa niistä jotain taiteellisesti kestävää.

Ray (Ray Charles), Walk the Line (Johnny Cash), Respect (Aretha Franklin), Rocketman (Elton John) ja Bohemian Rhapsody (Freddie Mercury) eivät ole sellaisia. Ne ovat taiturimaisesti sommiteltuja töitä, well made biopics. Katsoja näkee vertauskuvallisen kielen keskellä suuta.

Sam Mendesin The Beatles – A Four Film Cinematic Event on yksi harvoista, jota oikein odottaa. Ensi-iltaan on vielä kaksi vuotta. Tulossa on neljän elokuvan eepos muhkeimmin mytologisoidusta pop- yhtyeestä ja vielä jokaisesta jäsenestä erikseen.

Aivan sama, tuleeko siitä taiteelllinen tai kaupallinen pettymys. Tapaus ilotulituksen tuella se on silti. Jo nyt.

Voi melko huoletta nostradamusoida, että B. B. Kingistä, Roy Orbisonista, Mama Cass Elliotista, Otis Reddingistä ja Buddy Hollysta (taas) kertovat uudet elokuvat ovat varsin hyvän ja oikein laadukkaan ­bion tyylilajia.

Nyt on toiveissa, että Pink Floydin hullusta pillipiiparista Syd Barrettista, irlantilaisesta pyhimyskapinallisesta Sinéad O’Connorista sekä mustan funkin profeetasta George Clintonista tehtäisiin jotain roisinrajua ja kuviakaatavaa. Kun siis ainesta olisi.

Voihan sitä tietysti toivoa myös, että tuleva Ozzy ja Sharon Osbourne -elokuva olisi yhtä sekopäinen friikki-arvoissaan kuin oli Ozzy – tai yhtä viisto neurooseissaan kuin vaimonsa. Mutta tuskin on.

Samaa voi muuten yllättäen sanoa Britney Spears -elämäkertaleffasta. Tässä naisessa on viime vuosina ollut sen verran sekä särmää että surullista vajoamisen tuntua, että mitä hyvänsä voi olla tulossa, jos tekijöiden rohkeus riittää. 

Antoine Fuqua: Michael. Elokuvateattereissa 22.4.