Kirjailija hymyilee ymmärtäväisesti lapsuudelle: ”Ethän sinä niin ruma ole – muistutat isääsi”
Arvio: Ylenpalttiset kansitekstit miltei kehuvat puhki hyvän Tyhmä neitsyt -romaanin.
Hollanninjuutalaisen Ida Simonsin romaani Tyhmä neitsyt jättää arvostelijansa kyselemään paria Simonsin tekstin ulkopuolista asiaa. Kysäisenpä ne aluksi.
Esipuhe ja kansipaperi kertovat kirjailijan elämän osin traagisistakin yksityiskohdista. Vuonna 1943 hän, hänen miehensä David ja poikansa Jan joutuvat keskitysleirille. Ida Simons selviää hengissä. Puolison ja pojan kohtalo jää arvattavaksi.
Kirjan päällyksen ja esipuheen ylistelytekstit herättävät kysymyksen, onko mahdollista kehua hyvä romaani puhki. Tässä ollaan niillä rajoilla: ylenpalttiset kiitokset puhkaisevat kelpo kirjan, ilma poistuu suhisten ja kokonaisuus lässähtää. Harvoin joutuu asiallisen kertomuksen ympäriltä kahlaamaan näin uuvuttavan määrän ihasteluilmaisuja. Nerokas, loistava, uskomattoman ajaton, hurmaava, herkullinen, alankomaalaisen kirjallisuuden huippuja ja niin edelleen.
Kriitikkona suosittelen lukijalle lukemisen aloittamista suoraan sivulta 17.
Itse romaani on toki hupaisaa luettavaa sivistyneen juutalaissuvun elämästä 1920-luvun rauhallisina aikoina. Päähenkilön, toiselle kymmenelle varttuneen Gittel-tytön, pianonsoittajan, asuinpaikka vaihtelee. Amsterdam, Antwerpen, Berliini. Kaikkialla riittää tarkkailtavaksi tapoja, tunteita, taidetta, maisemia, eläjien ponnistelua elämän portailla.
