Viimeinen suuri rockbändi
Supersonic-historiikki dokumentoi brittien suosikin nopean nousun ja tuhon, Tero Alanko kirjoittaa.
Viisi vuotta sitten Simon Halfon ohjasi Oasis-yhtyeestä kertovan dokumentin Supersonic, johon hän haastatteli Liam ja Noel Gallagheria noin 30 tunnin ajan. Haastattelut muodostavat myös ensimmäisen virallisen Oasis-kirjan rungon.
Koko ajan toistensa kimpussa olleiden veljesten roolit olivat alusta asti selkeät. Liam oli pikkuveli, joka osasi laulaa ja ”seisoa paikoillaan tosi hyvin”. Kitaristi Noel sävelsi ja sanoitti Oasiksen ensimmäisten – ja parhaiden – levyjen biisit. Hän ei suuremmin sekoillut kiertueilla, vaan soitti kitaraa hotellihuoneessaan. Motiivi bänditoimintaan oli yksinkertainen: ”Halusin vain tienata rahaa.”
Sinänsä Oasiksen tarina on kaunis. Tavallisten manchesterilaisten jätkien tavallisesta rockbändistä tuli hetkeksi Britannian paras ja suurin. Se tapahtui ilman valtavaa markkinakoneistoa, näyttävää lavashow’ta tai erityistä imagoa. Se tapahtui, koska ihmiset tykkäsivät Oasiksen yksinkertaisesta mutta itsevarmasta musiikista.
Samaistumisessa auttoi se, että ydinyleisön muodostaneet nuoret miehet, lädit, tykkäsivät samoista asioista kuin bändi: jalkapallosta ja päihteistä. Kirja muistuttaa, miten arkinen asia huumeet olivat toimettomien työläisnuorten elämässä. Noel Gallagher lintsasi koulusta haistellakseen liimaa. ”Sitten vedin spiidiä ja ruohoa, tai kannabista, taikasieniä, happoa, kokaiinia ja ekstaasia. Kaikkea oli saatavilla.”
