Harhautusten palapeli
Lopun alku d -mollissa on hyvää historiallista fiktiota, Artemis Kelosaari kirjoittaa.
Yhdellä poliittisella laidalla propaganda käy totuudesta, toisella taas yksi kaikkivoipa teoria parantaa maailman. Ei, nyt ei olla 2010–2020-lukujen, vaan 1930–1940-lukujen taitteessa. Kuten hyvä historiallinen fiktio yleensä, Lauri Mäkisen kunnianhimoinen kolmas romaani Lopun alku d-mollissa saa miettimään, miten vähän on uutta auringon alla.
Toinen maailmansota, natsit ja Neuvostoliitto tuntuvat aiheina hivenen kalutuilta. Mukana on myös vähemmän käsitelty Espanjan sisällissota ja suomalaiset vapaaehtoiset siellä. Mäkinen keskittyy kansainväliseen vakoiluun, joka on kaukana James Bondin ja kumppanien toiminnasta. Mäkisen agentit ovat tavallisia hivenen tragikoomisia ihmisiä, usein puolivahingossa tai -pakolla työhönsä päätyneitä. Sympaattisin hahmo on helsinkiläinen kommunisti, joka vuotaa toveripiiristään tietoja Valtiolliselle poliisille. Lisäksi on Neuvostoliittoon loikkaava saksanvenäläinen vasemmistoälykkö, hänen näyttelijäsiskonsa sekä Tokiossa vaikuttava, elämäänsä kyllästynyt saksalainen radisti.
Särmikkään päähenkilögallerian jatkoksi liittyvät tataarilaissyntyinen neuvostoupseeri sekä itse Joseph Goebbels, natsien propagandaministeri. Kukin kertoo vuorollaan tarinan palasia, jotka alkavat vähitellen loksahdella paikoilleen.
Pisteiden yhdistäminen vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä kyse on kirjaimellisesti monimutkaisesta juonesta keskellä sotia.