Rikos ja yhteisö
Julia Phillipsin rikosromaani pohtii suojelun ja alistamisen rajaa.
Alku on kuin jännityskirjassa. Kaksi tyttöä kohtaa rannalla miehen, joka houkuttelee heidät mukaansa. Tytöt nousevat miehen autoon ja katoavat.
Takaliepeen arvostelusitaatti luonnehtii Julia Phillipsin Katoavaa maata ”lyyriseksi trilleriksi”. En ole aiemmin kuullut moisesta lajimääreestä. Hieman keinotekoiselta se tuntuukin.
Jännitystä janoava lukija todennäköisesti pettyy Katoavaan maahan, koska tyttöjen sieppausjuoni pysyy enimmäkseen taustalla. Paremmin Phillipsin viipyilevä kerronta puree kaunokirjallisuuden ystäviin. Romaani oli ilmestymisvuonnaan 2019 ehdolla Yhdysvaltain merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon National Book Awardin saajaksi.
Se ei yllätä, sillä hieman ilkeämielisesti voisi sanoa, että Phillips kirjoittaa takuuvarmaa palkintoproosaa. Teksti on kuin kurssinsa priimuksen kynästä: huippuunsa viimeisteltyä mutta samalla juuri oikealla tavalla avointa ja hengittävää.
