Liberalismi on vieläkin tarpeen
Kansallistunnetta ei pidä jättää oikeistoradikaalien yksinoikeudeksi, Francis Fukyuama uskoo.
On kirjoja, jotka typistyvät lentäviksi lauseiksi. Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen on esimerkki sellaisesta.
Politiikan tutkija Fukuyama julkaisi teoksensa 1990-luvun alussa, kun kylmä sota oli päättynyt. Teoksen mukaan liberaali demokratia edusti yhteiskunnallisen kehityksen huippua, historian päätepistettä.
Kun vuodet vierivät, eikä liberaali demokratia hävittänykäänt maailmasta sotia ja kriisejä, Fukuyaman kirjasta tuli helppo maali ammattiviisastelijoille. ”Historia ei loppunutkaan”, piikittelivät kolumnistit ja pääkirjoitustoimittajat. Harvat heistä olivat lukeneet kirjaa.
Fukuyama ei väittänyt, että mitään ikävää ei enää tapahdu, vaan tähdensi, että takaiskut ovat mahdollisia. Ne eivät kuitenkaan horjuttaisi liberaalin demokratian ylivertaisuutta.
Historian loppu henki liberalismia alkuajoista saakka leimannutta voitonvarmuutta. Liberaalit kokevat olevansa historian oikealla puolella. Heissä ruumiillistuu edistys.
Fukuyaman uusi teos Liberalism and Its Disconents on nöyrempi kuin kolmenkymmenen vuoden takainen läpimurtoteos. Se ei ole voitonjulistus, vaan puolustuspuhe.
Nykymaailmassa liberalismiin kohdistuu vaaroja oikealta ja vasemmalta. ”Oikealta tuleva uhka on poliittisempi ja akuutimpi, vasemmalta tuleva uhka on ennen kaikkea kulttuurinen ja vaikuttaa hitaammin”, Fukuyama kirjoittaa.
Oikean laidan vihollisia ovat Venäjän ja Kiinan kaltaiset autoritaariset hallinnot, jotka pitävät läntisiä demokratioita heikkoina ja haluavat heikentää niitä entisestään.
Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin pyrkimyksiä tukevat tahtoen tai tahtomattaan länsimaiset oikeistopopulistit. He haikailevat perinteisille arvoille rakentuvaa yhteiskuntaa. Huolestuttavimpana Fukuyama pitää Yhdysvaltain sisäpoliittista tilannetta. Selvä enemmistö toisen valtapuolueen kannattajista uskoo Donald Trumpin suureen valheeseen vaalivilpistä.
Vasemmalta laidalta liberalismia haastaa identiteettipolitiikka eri muodoissaan. Vaarana on, että erilaiset ryhmäidentiteetit sulkevat ihmiset omiin siiloihinsa. Se kärjistäisi vastakkainasetteluja.
Taloudellisin mittarein liberalismi on menestystarina. 1800-luvun alusta nykypäivään bruttokansantuote henkeä kohti on kasvanut liberaalissa maailmassa 3 000 prosenttia.
Fukuyama kuitenkin myöntää, että aatetta on turha kaupitella ”Ryhtykää liberaaleiksi niin rikastutte” -iskulauseella. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvu nakertaa kansalaisten uskoa. Taantumat kurittavat keskiluokkaa mutta eivät romuta rikkaiden arkea.
Fukuyama syyttää kehityksestä uusliberalismia, joka nousi vallitsevaksi opiksi 1980-luvun taitteessa. Se vapautti markkinoita, purki sääntelyä ja tasoitti tietä finanssikriiseille.
”Jos oikeus vapaasti ostaa, myydä ja investoida on hyvä juttu, se ei tarkoita, että kaikki taloudellisen toiminnan pidäkkeet kannattaa poistaa”, Fukuyama kirjoittaa.
Fukyuaman liberalismi tarkoittaa ennen kaikkea avointa, pluralistista yhteiskuntaa, joka takaa kansalaisille mahdollisuudet elää vapaasti ja toteuttaa itseään. Mitä enemmän diversiteettiä, sitä enemmän tarvetta liberalismille, kiteyttää Fukuyama teesinsä siitä, miksi liberaali demokratia on edelleen paras järjestelmä.
Haasteet oikealta ja vasemmalta vaativat kuitenkin asetusten päivittämistä. Fukuyama penää valtioystävällisempää liberalismia, koska valtiota tarvitaan vähentämään eriarvoisuutta ja luomaan turvaverkkoja. Valtio sopii myös tervehenkisen patriotismin kohteeksi: kansallistunnetta ei pidä jättää oikeistoradikaalien yksinoikeudeksi.
Liberalism and Its Discontents ilmestyi Ukrainan sodan puhjettua. Sotaa kommentoivissa lehtikirjoituksissaan Fukuyama on elätellyt toiveita liberalismin uudesta noususta.
Francis Fukuyama: Liberalism and Its Discontents. 214 s. Profile Books, 2022.