Luontoa ei voi sulkea ulos
Länsimaista kulttuuria on väitetty katsomiskeskeiseksi. Samalla se on järki- ja ihmiskeskeistä, ja täten siihen voi kuulua ylenkatse luontoa ja samalla ruumiillisuutta kohtaan. 1900-luvun lopulla syntyneissä posthumanistisissa ja ekokriittisissä ajattelusuuntauksissa puolestaan pyritään purkamaan ihmisen ja (muun) luonnon välistä hierarkiaa.
Pauli Hautalan esikoisrunokokoelma Katseen maanosat ammentaa selvästi näistä aatteista, jotka toki ovat tällä hetkellä jonkinmoinen trendi taiteissa.
”Jokin perustavanlaatuinen muuttuu”, julistetaan jo takakannessa lyhyesti ja ytimekkäästi. Kokoelman punaisen langan muodostavat hetket, joissa ihminen ja luonto limittyvät.
Luonnonlait ovat jatkuvasti läsnä ihmisruumiissa: elämme, hengitämme, syömme ja kuolemme. Sitä kautta olemme kaikki osa aineen ikuista kiertokulkua. Jo kokoelman tajunnanvirranomaisessa prologissa Hautala panee merkille, että ”istutuksia hoitavan naisen kudoksien orgaaninen koostumus ei molekyylitasolla eroa olennaisesti hevoskastanjan orgaanisesta koostumuksesta”.