Ihmissuhteiden hapuilua

Yksinäisyyden kartoittamista voi pitää myös yhteiskunnallisena ajatteluna, Virpi Alanen kirjoittaa.

romaani
Teksti
Virpi Alanen

Aiemmissa teoksissaan muun muassa masennusta ja sivullisuuden tunnetta käsitellyt Anni Saastamoinen keskittyy uudessa romaanissaan suruun ja yksinäisyyteen. Ja mutta että sitten on tunnetilaltaan melankolinen mutta ei tyystin vailla lämpöä.

On nainen, jolta on kuollut läheinen ystävä, ja hän on surussaan myös vihainen. On mies, jonka elämästä katoaa parisuhteen loppuessa kaikki sisältö ja rytmi. Suru on ihmisiin lujasti asettunutta, ja siksi se edustaa tarinassa eräänlaista outoa pysyvyyttä, joka yhdistää sen kokeneita. Ihmisten välisen etäisyyden ja pienten merkityksellisten kohtaamisten tarkastelu vaikuttaa olevan Saastamoisen suuri kiinnostuksen kohde.

Saastamoinen pysyttelee tiukasti yksityisen tunneperäisen kokemuksen alueella. Kirjan minäkertojien arkisen banaalissa päänsisäisessä selostuksessa vatvotaan taukoamatta ihmissuhteita ja oman elämäntilanteen haurasta riittämättömyyttä. Dialogikohdissa teos luottaa yksinkertaiseen ja niukkasanaiseen puheilmaisuun. Ihmiset pikemminkin hätkähtelevät, jännittävät ja varovat toisiaan kuin keskustelevat.

Henkilöt ajattelevat pelkästään oman arkisen havaintonsa ja pienen ystäväpiirinsä asioita. Ihmissuhdeongelmiin ja omiin traumoihin rajautuvassa pikku maailmassa käydään kaljabaarissa ja pohditaan, pitäisikö ostaa uusia alushousuja. Vaikka tällaisilla aineksilla operoiminen voi tuntua pinnalliselta, tässä romaanissa pinnalliset ja hetkelliset asiat ovat oleellinen osa ihmiskuvausta. Saastamoisen henkilöt ovat vähän eksyksissä ja epävarmoja, ja pakenevat jotain omaan ahdistukseensa liittyvää.