Ajattelumme juuria etsimässä
Suomi, joka vapaaehtoisesti luopuu suomen kielen käytöstä koulutuksessa, on tarpeeton valtio.
Kielitieteilijä Janne Saarikiven (s. 1973) esseistinen teos kaivautuu suomenkielisen ajattelun juurille. Saarikivi lähestyy aihetta nykysuomen kautta yrittämällä löytää vastauksen vaikeaan kysymykseen: Miten suomen kieli vaikuttaa puhujan mielenmaisemaan?
Yksiselitteistä vastausta on mahdotonta antaa, mutta Saarikivi viljelee runsain mitoin oivaltavia esimerkkejä vertailemalla muihin kieliin ja avaamalla suomenkielisen alueen muualta saamia vaikutteita. Saarikivi esimerkiksi pohtii, miten suomenkielistä ajattelua muuttaisi, jos karppi olisikin viron tapaan ”laatikkokala” (karpkalan suora suomennos) tai lepakko nahkahiiri (viroksi nahkhiir). Entä jos maitopurkin kyljessä ja katukylteissä olisikin ruotsin sijaan venäjää. Tai jos aerobic-ohjaaja käskisi vasemman sijaan ottamaan kolme askelta pohjoiseen, kuten jossain nimeämättömäksi jäävässä kielessä on tapana.
Saarikivi keskittyy nykyiseen kielimaisemaan. Hän ei kaiva kielen muotoutumisen historiallisia vaiheita muutoin kuin ruotsin ja venäjän vaikutuksen huomioimalla. Saarikivi ei myöskään näe suomen kielessä mitään erityistä luontosuhdetta, jota suomalais-ugrilaisten kielten kohdalla usein korostetaan. Saarikiven mukaan suomalainen luontosuhde on saksalaisten romantikkojen keksimä ja Runebergin ja Topeliuksen maahantuoma.
