Kuolema ylittää meren

Korppoossa asuu kahdeksansataa ihmistä. Kun Saari, joka repesi -kirja on viimeisellä sivulla, tusina heistä on kuollut.

Joonas Keskitalo limittää todellista Korppoota fiktiivisiin henkilöihin: ravintolat, vierasvenesatamat, kaupat ja saaret ovat todellisuudesta. Samoin henkilöt, vaikka vain karikatyyreinä. Jokainen saaristossa asunut tietää ukot, jotka istuvat kyläkapakassa ja tyhjentävät venevajassa viinapulloa. Nyt yksi heistä päättää ratkaista murhien sarjan.

Keskitaloa ei voi syyttää nuorten naisruumiiden kirjoittamisesta, sillä pääosa kalmoista on vanhoja miehiä. Samoin rikoksia ratkovat vanhat ukot: kuin käännettynä rikoksia ratkovista mummeleista, joita populaarikulttuurin historiaan mahtuu.

Tarina on koukuttava, olkoonkin aikuisten versio nuorten etsiväkaksoset-tyyppisistä kirjoista. Kirja esittää todellisen yhteiskunnallisen kehityskulun, joka on syrjäseuduilla arkea.

Poliisit ovat vetäytyneet isoimpiin kaupunkeihin käsittelemään liikennevalvontakameroiden tuottamia valokuvia. Samalla luottamus siihen, että virkavalta selvittäisi tavallisia ihmisiä kiusaavia rikoksia, on rapautunut. Nytkään poliisia on turha kutsua paikalle. Kovapintaiset saarelaiset hoitavat rankaisun itse.

Myös Eeva Louko luottaa suljetun tilan salapoliisiromaanin tyylilajiin.

Saariaiheeseen erikoistunut Louko kuljettaa tällä kertaa vakiohahmonsa Ronja Vaaran Lauttasaaresta Helsingistä merta edemmäs Bengtskäriin.

Vaara on vapaa tutkiva toimittaja, joka törmää työssään ruumiisiin. Hän alkaa penkoa Hangon edustan majakkasaaren sotaisaa historiaa.

Pakene ennen aamua -kirjassa on samaa henkeä kuin Agatha Christien dekkareissa. Nyt Poirotina häärii Anton, poliisi, jollainen on seurueeseen sarjan aiempien kirjojen mukana ajautunut.

Lienee äänikirjaoptimointia, mutta Loukon teksti on pitkälle vietyä selkosuomea. Jo kerrottuja asioita kerrataan vähintään riittävästi.

Majakkasaari nousee kirjassa esiin yhtä majesteettisena kuin se näyttäytyy merellä oikeasti, mutta kerronnan holhoavuus vähentää kirjan viehättävyyttä. Tyyli lienee kuitenkin tulevaisuutta, jos ei jo tätä päivää.

Elina Backman vie podcast-tähti Saana Haavaksensa Kotkan Kaunissaareen. Tarinan rantaviiva ulottuu Välimerelle asti.

Kaunissaareen on muinoin pesiytynyt taiteilijoita puolipaheellisine bakkanaaleineen, mistä ei ole hyvä seurannut. Nyt kosto on tavoittamassa yhteisön, joka ei ole ottanut opikseen.

Kuinka kuolema kohdataan ei ole yhtä uskollinen todelliselle maisemalle kuin Saari, joka repesi on Korppoolle tai Pakene ennen aamua Bengtskärille. Silti keskeiset maamerkit ovat paikoillaan.

Backmanin teksti kärsii kömpelöstä replikoinnista. Loppua kohti rikosjuoni imee paremmin mukaansa, kun sanailun teatraalisuuteen tottuu.

Kuten myös muut saarille sijoitetut kotimaiset kevään dekkarit, Kuinka kuolema kohdataan on riippumattokirjaksi erinomainen valinta.

Sarah Pearse jatkaa rikostutkijan Elin Warnerin tarinaa. Hän luottaa kotimaisten verrokkiensa tapaan kevyeen mystiikkaan ja pehmeään kauhukuvastolla flirttailuun.

Joissain paikoissa paha pitää pesäänsä, ja sellainen on Englannin rannikolla sijaitseva saari. Sen Kalmankallio muistuttaa viikatemiestä, joka on paikalla myös taajaan vieraillut.

Nyt eristetylle saarelle, joka on venekuljetusten varassa, on rakennettu lomakeskus. Kun sometähtönen saapuu seurueensa kanssa paikalle, vanha kehno innostuu jälleen.

Pearse kirjoittaa tekstiä, joka on raskasta olematta painavaa. Kesähelteillä saa nähdä vaivaa, että erilaisten traumojen läpi päästään lopulta reippaaseen toimintaan. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan. 379 sivua. Otava, 2024.

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi. 400 sivua. Bazar, 2024.

Eeva Louko: Pakene ennen aamua. 383 sivua. Otava, 2024.

Sarah Pearse: Retriitti. Suomennos: Jenni Viljanen. 429 sivua. Otava, 2024.