Kenelle kuuluvat kulttuurin rahat - vakiintuneille instituutioille vai uuden kokeilijoille?
Uusi selonteko avaa keskustelun kulttuuripolitiikan linjoista seuraavaksi 25 vuodeksi.
”Kun alle 40 sivuun on mahdutettu kaikki mahdolliset ajatukset, on se pakostakin aika abstrakti. Ruotsissa samasta aiheesta saatiin aikaan kaksi 500-sivuista kirjaa”, Raoul Grünstein kuvaa työryhmän selontekoa. Kuva Hannu Lindroos
Kenelle kuuluvat kulttuurin rahat: vakiintuneille instituutioille vai uuden kokeilijoille?
Tästä kysymyksestä on luvassa kiivas keskustelu, jonka käynnistää opetusministeriön työryhmä, joka on pohtinut Suomen kulttuuripolitiikan tulevaisuutta.
Taide- ja kulttuurialojen edustajat jättävät lausuntonsa työryhmän selontekoon perjantaina 23. maaliskuuta. Keskustelu jatkuu ensin hallituksessa ja vielä tämän kevään aikana eduskunnassa.
Yli kahdenkymmenen vuoden päähän kurkottavan selonteon peruslähtökohta on, että kulttuurin rahoitus ei kasva nykyisestä. Se merkitsee yhteentörmäystä valtion ja kuntien taidelaitoksien sekä alan muiden toimijoiden välillä.
Eri puolille selontekoa ripotelluissa lauseissa tosin luvataan joustoja nykyiseen rahoitusjärjestelmään, jotta myös vapaat ryhmät ja uutta kokeilevat taiteilijat pääsisivät tuen piiriin. Toistaiseksi perusajatus kuitenkin on, että Suomessa kulttuuria tuottavat vahvat instituutiot.
Maahan luotiin 1970-luvulla kattava kuntien ylläpitämä teatteri- orkesteri- ja museoverkko. Valtiolla on omat taidelaitoksensa.
”Resursseja ei ole yhtä lailla riittänyt järjestelmän ulkopuolisille toimijoille, tai rahoitus on pientä ja rahoituspäätökset syntyvät lyhyellä jänteellä, jolloin toimintaa ei voi suunnitella”, työryhmässä istuva Kulttuurikeskus Korjaamon toimitusjohtaja Raoul Grünstein toteaa.
”Vapaiden taiteilijoiden kohdalla se tarkoittaa, etteivät he voi suunnitella edes omaa elämäänsä, koska kaikki on epävarmaa.”
On selvä, että vanhat instituutiot haluavat pitää kiinni saavuttamistaan eduista. Vapaan kentän kanssa yhteistyötä tekevän Grünsteinin mukaan rahoitusjärjestelmän jähmeys on koitumassa instituutioiden kohtaloksi.
”Se voi johtaa urautumiseen, tehdään yhä uudestaan samoja juttuja samalla porukalla, jolloin järjestelmä ei uudista itseään. Perinteisessä taideorganisaatiossa taidemuodot ja osaamisen lajit eivät sekoitu, vaan pahimmillaan saarekkeistuvat eli ovat irrallaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuvista muutoksista.”
Kulttuuri- vai aluepolitiikkaa?
Kiistaa on luvassa myös valtakunnallisen kulttuuritarjonnan ylläpitämisestä. Siitä Grünstein odottaa jopa vuosia kestävää vääntöä.
”Kun muuttoliikkeen suunta on viiteen kasvukeskukseen, ratkaistavaksi tulee, seuraavatko kulttuuripalvelut ihmisiä, vai valitaanko aluepoliittinen vaihtoehto, eli turvataan kulttuuripalvelut kaikkialla Suomessa, myös harvaanasutuilla alueilla.”
Kysymystä on pohdittava, koska rahaa ei ole mielin määrin jaossa.
Toiminnanjohtaja Matti Holopainen Suomen Teatterit ry:stä ei ymmärrä, miksi toimikunta on alistunut niukkuuden politiikkaan.
”Kun kunnat köyhtyvät, on valtion raha ehdoton edellytys koko maan kattavan teatteriverkoston ylläpitämiseen. Selonteko asettaa sen uhatuksi.”
Grünsteinille avainsana kulttuuripolitiikassa on dynaamisuus.
”Se tarkoittaa sitä, että seurataan, mitä tapahtuu ja reagoidaan ajantasaisesti muutoksiin, ei niinkään ylläpidetä kaikkea sitä mitä jo on. Suunnataan resursseja siihen, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja kukoistavalta.”