Ihmelapsen tragedia

Tohtori Riku Keski-Rauska on tarttunut vaativaan tehtävään kirjoittaessaan alkuperäisaineistoon ja aikalaistodistamisiin perustuvan teoksen kokoomuksen nuorena menehtyneestä kansanedustajasta Juha Vikatmaasta (1941–1974). Kasvonsa peittänyt mies sisältää kaksi tarinaa, joista toinen kertoo nuoren huippupoliitikon lyhyestä urasta ja toinen perhesiteistä ja loppuunpalamisesta.  Väitöskirja Georg C. Ehrnroothista ja Ilkka Suomisen elämäkerta osoittivat Keski-Rauskan taitavaksi henkilöhistorioiden tekijäksi. Uusin teos on kuin jännittävää fiktiota, jota ei halua jättää kesken.

Vikatmaan koti, etenkin äiti, nousee keskeiseksi selittäjäksi myöhemmille tapahtumille. Uskonnon opettajina toimineet vanhemmat vaativat Juha-pojalta ja Tapio-veljeltä ehdotonta kuuliaisuutta. Ville ja Kerttu Vikatmaa olivat 1965 kirjoittaneet Kansakoulun uskontokirjan, ja heitä pidettiin ankarina moraalinvartijoina. Juhan henkireikä löytyi urheilusta. Pesäpallossa hän nousi mestaruussarjatasolle hyvän pelisilmän ansiosta. Äiti piti pallon lyömistä ajanhukkana ja kielsi jääkiekon.

Suhde uskontoon pysyi Juhalle ongelmana, mutta koulussa vanhempien toivomus täyttyi: Juhasta tuli kympin poika, joka oli 1960 yksi maan 34:stä kuuden laudaturin ylioppilaasta. Julkisuutta saanutta suoritusta seurasivat vänrikin natsat sekä kihlautuminen teiniajan ihastuksen, Tuijan kanssa 1961. Vanhemmat hyväksyivät empien liiton, mutta ihanneanoppia Kertusta ei tullut.

Juha Vikatmaan formatiivisia vuosia politiikan ihmelapseksi taustoittivat Turun yliopisto, noottikriisi ja ulkomailla vietetyt kuukaudet, mutta myös jatkuva äidin puuttuminen opiskelijan elämään.  Yhteiskunnallinen ura alkoi 1965 ylioppilaskunnasta samaan aikaan väitöskirjatyön kanssa. Kokoomus nappasi Vikatmaan kuntavaaliin 1968, vaikka esillä olivat myös demarit, joita hän oli äänestänyt 1966. Tuija-puolison mukaan Sdp myöhästyi. Vaalitiimi, ”Juffen rinki”, teki iskusanalla ”Lahjomaton” pohjatyön vuoden 1970 eduskuntavaaleihin, joista seurasi läpimurto vallan kammareihin – tai ainakin melkein.

Vikatmaasta tuli keskeinen vaikuttaja nuorten kokoomuslaisten niin sanotussa remonttiryhmässä, jossa ei kuvia kumarreltu, paitsi Urho Kekkosta. Ryhmästä kolme valittiin 1970 eduskuntaan, jonne tuli toivottu porvarienemmistö. Keskustapuolueelle ei sopinut kokoomuksen johtama enemmistöhallitus, mutta remonttimiehet katsoivat, että syynä kokoomuksen ongelmiin oli kokoomus. Kesän 1970 puoluekokouksessa olisi tullut hyväksyä sosiaalinen markkinatalous lähtökohdaksi, kuten Saksan CDU:ssa, mutta näin ei tehty. Ulkopolitiikassa remonttiryhmä alkoi luoda suhteita Kekkoseen ja hänen lähipiiriinsä.

Puheenjohtaja Juha Rihtniemi arvosti Vikatmaata, jolle hän kertoi Töölössä lounaalla terveytensä romahtamisesta rohkaisten turkulaista etenemään puolueessa. Rihtniemen testamentti ahdisti Vikatmaata ”eikä hän ollut enää entisensä”, Keski-Rauska toteaa. Pian Vikatmaasta puhuttiin tulevana presidenttinä, kuten Ilkka Kanerva muisteli.

Rihtniemen kuolema 12.1.1971 käynnisti kokoomuksessa puheenjohtajapelin. Vikatmaan nimi oli myös esillä, mutta hän ryhtyi muiden remonttimiesten ohella ajamaan Harri Holkeria tehtävään. Vikatmaa juonittiin lopulta pois varapuheenjohtajistostakin.

Vikatmaan väitöskirja valmistui 1972, mutta menestystä varjosti avioliiton hajoaminen. Yhteys lapsiin viileni, eikä sitä voinut paikata rahalla, vaikka palkasta meni puolet elatusmaksuihin.  Suhde lääkäriksi valmistuneeseen Eeva Kuuskoskeen tarjosi lohtua, kun tammikuussa 1973 solmittu avioliitto sai myös äidin hyväksynnän.

Suomen politiikassa tapahtui suuri käänne 1972–1974 kun Sdp otti tavoitteeksi sosialismin ja koukkasi ulkopolitiikassa Kekkosesta vasemmalta ohi. EEC-vapaakauppasopimuksen edistäminen yhdisti kokoomusta ja keskustaa.  Sdp kytki ns. suojalait ja Kekkosen uudenvalinnan EEC-sopimuksen hyväksymisen ehdoiksi. Lokakuussa 1972 remonttimiehet antoivat periksi suojalaeissa ja alkoivat tukea Kekkosen uudelleenvalintaa. Keski-Rauska kuvaa yksityiskohtaisesti, miten puolueen ääripäät ottivat mittaa toisistaan kuukaudesta toiseen. Vikatmaan vastapainona toisessa laidassa oli toinen tohtori Raimo Ilaskivi. 

Vikatmaa teki kuitenkin johtopäätöksen, että porvarit oli koottava yhteiseen puolueeseen. Hanke sai nimen K-80, joka viittasi vuoden 1980 presidentinvaaleihin ja alkukirjain Ahti Karjalaiseen. Tarkoitus oli pitää hanke salassa, mutta siitä vuoti tietoja ulkopuolisille. Vikatmaa toivoi ”maltillisista porvareista” koostuvan puolueen perustamisen ajoittuvan alkusyksyyn 1973 jolloin Karjalaiselta saadun vihjeen mukaan Kalevi Sorsan hallitus oli kaatumassa.

Vaikka Vikatmaa otti yhteen puolueen oikean laidan kanssa demarien tukemisesta, hän varoitti puheessaan elokuussa 1973 Kalevi Sorsan ulkopoliittisesta suuntautumisesta. Hänestä virallinen Paasikiven–Kekkosen linja erosi Sdp:n tavoittelemasta siinä, että se ei ollut pelkästään Neuvostoliiton etujen ajamista. Toisin sanoen K-80-hanke oli tarkoitettu myös torjumaan Suomea liukumasta jonkinlaiseen Neuvostoliiton vasalliuteen, johon Vikatmaa hahmotti Sorsan ulkopolitiikan johtavan. Puhenauhoitteen löytyminen on tärkeä paljastus.

Kesällä 1973 Vikatmaa alkoi kontaktoida Ilkka Kanervan kautta KGB-diplomaattia Felix Karasevia, jolle avautui ikkuna kokoomukseen. Keski-Rauska pohtii miksi ”jostain syystä suojelupoliisin seurantaraporteissa Vikatmaan neuvostoyhteyksistä ei ole merkintöjä”. Hän saa tietää, että Supon seurantaraportteja löytyy sen ex-päällikön Arvo Pentin arkistosta, mutta niitä hän ei saa käyttöönsä. ”Vikatmaa talloi samalla (KGB-yhteyksillään) puoluetoimiston varpaille samalla tavalla kuin Karjalainen tallasi Kekkosen varpaita”, Keski-Rauska toteaa. Toisaalta Vikatmaa alkoi entisen puolisonsa mukaan osoittaa suoranaista vainoharhaisuutta pelätessään Supon varjostusta.

Syyskuussa 1973 Vikatmaa romahti henkisesti. Ystäväpiiri huolestui ja lääkäri määräsi hänet sairauslomalle. Helsingissä alettiin supista Vikatmaan väkivaltaisuudesta ja hermojen reistailusta. Vinkin pohjalta Jaana-lehti löysi hänet Saarijärveltä hotelli Rantasipistä, mutta suurta skandaalia lehti ei kehdannut kehitellä.

Alkuvuonna 1974 Vikatmaa palasi sairauslomalta, mutta ajautui yhä suurempiin poliittisiin vaikeuksiin, kun remonttiryhmä hajaantui ja K-80-hanke ajoi karille. Marraskuussa hänet valittiin vielä uudelleen Varsinais-Suomen piirin johtoon, vaikka kokoussalissa kiersi huhuja mielenterveysongelmista.

Rikosoikeuden professuurin haku Turun yliopistossa kariutui, kun Vikatmaan meriittejä pidettiin riittämättöminä. ”Marraskuun viimeisinä päivinä Juffen ringin keskiössä seisoi ongelmiensa kanssa uupunut, yksinäinen ja neuvoton mies”, Keski-Rauska kuvaa.

Pimeänä alkutalven päivänä 1974 Vikatmaa vei lapset heidän äitinsä luokse ja lähti Eeva-puolisolleen ilmoittamatta kesämökille Kustavin saaristoon. Sanomalehtien etusivuilla oli 3.12. kuvat kahdesta tunnetusta henkilöstä, jotka olivat kuolleet 2.12.1974: Sylvi Kekkosesta ja Juha Vikatmaasta.

Kasvonsa peittänyt mies jättää lukijan hämilleen, koska itsemurha jättää monet kysymykset vaille vastauksia.  Keski-Rauska nostaa elämäkertakirjallisuuden riman yhä korkeammalle. Teos tarjoaa lähihistoriaan uutta ja tärkeää lisävalaistusta sekä kuvauksen kunnianhimoisen moniottelijan loppuunpalamisesta. 

Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä. Docendo 2024, 432 sivua. Teos on Kanavan tietokirjapalkintoehdokas.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2024. Kanavan voit tilata täältä.