Empatia ja paasaaminen

Palkittu slummikuvaus vie kurjuuden ytimeen.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Maailma, jonka Nadine Labakin Kapernaum –kaaoksen lapset tuo katsojan iholle, on käsinkosketeltava ja tosi. Keskushenkilöt ovat libanonilaisen slummin lapsia, joille elämä on selviytymistaistelu. Kysymykset ihmisarvosta eivät jää abstrakteiksi.

Tarinan alussa 12-vuotias Zain on joutunut vankilaan. Hänen kohtalonsa aukeaa takaumana. Zain raivostui vanhemmilleen, jotka olivat myymässä hänen pikkusiskoaan. Kodittomana poika ystävystyi etiopialaisen yksinhuoltajaäidin kanssa ja joutui ottamaan tämän vauvaikäisen lapsen hoidettavakseen. Slummin bisnesmiehen huijaama paperiton etiopialainen palautettiin ehkä kotimaahansa ilman lastaan.

Elokuva on harmillisen paasaava. Lasten käyttö päähenkilöinä avaa empatiahanat, ja yhteiskunnallisesta inhorealismista nyhdetään kaikki irti. Kyynelet eivät riitä, vaan kehystarinassa on osoitteleva, miltei pähkähullu kolmas näytös: television sensaatioreportterin kannustamana Zain haastaa vanhempansa oikeuteen siitä, että syntyi tähän pahaan maailmaan.

Labakin elokuvassa on voimaa ja Cannesissa se sai kolmossijan, Prix du Juryn. Parhaat hetket tuovat mieleen Polkupyörävarkaan ja Los olvidadosin neorealismin, eikä Zain Al Rafeean roolityö Zainina voisi olla juuri liikuttavampi. Yllättävintä on Zainin luonne: hän on taistelija, joka ei niele kaikkea vaan pistää hanttiin. Marttyyritarinana Labakin manipuloiva elokuva olisikin todennäköisesti aivan sietämätön.